Kun hän oli päässyt vuoteelleen, Gervaise antoi hänelle molemmat appelsiinit, ja hän tuli siitä hyvin liikutetuksi. Juotuaan rohtoteetä ja huomattuaan, ettei enää voinut laskea sydäntään kapakoitsijan tarjoilupöydälle, hän muuttui jälleen säyseäksi. Vihdoin uskalsi Gervaise puhua hänelle hänen saamastaan kovasta kolauksesta, ollen hämillään, kun kuuli hänen haastavan noin järkevästi kuin entisinä hyvinä aikoina.
— Niin, hän sanoi, tehden pilaa itsestään, olen täällä lasketellut aika tyhmyyksiä. Ajatteles vain, näin täällä rottia ja hyppelin nelinkontan saadakseni pistetyksi suolanrakeen niiden hännän alle. Ja sinä huusit minua, kun miehet tahtoivat ajaa sinut niiden parveen. Sanalla sanoen, kaikellaisia hullutuksia, pikku-ukkoja keskellä päivää. Muistan vielä kaikki vallan hyvin, minun pääkoppani on vielä aika hyvässä kunnossa… Nyt se on ohi, nukun vain vähän levottomasti, painajainen vaivaa minua, mutta sehän vaivaakin kaikkia ihmisiä.
Gervaise jäi hänen luokseen iltaan saakka. Kun alilääkäri kierrosta tehdessään kuuden aikaan tuli häntä katsomaan, hän käski häntä ojentamaan käsiään; ne eivät enää vapisseet juuri ollenkaan, sormenpäätkään tuskin kuumeesta vavahtelivat. Mutta yön tullessa Coupeau kävi yhä levottomammaksi. Hän hypähteli pari kertaa pystyyn, tähystellen pitkin lattiata huoneen pimeisiin nurkkiin päin. Äkkiä hän ojensi käsivartensa ja aivan kuin rutisti jonkun elukan seinää vasten.
— Mikä nyt? kysyi Gervaise kauhistuneena.
— Rotat, rotat, hän kuiskasi.
Oltuaan sitte hetkisen vaiti, aivankuin nukahtamaisillaan, hän asettui puolustusasentoon ja päästi katkonaisia sanoja suustaan.
— Herran nimessä! ne jyrsivät nahkani puhki… Nuo saastaiset elävät!… Hei, hei, kääri helmat kokoon! Varo tuota vintiötä takanasi!… Tuli ja leimaus, tuossa sait kuperkeikan, ja nuo paholaisetkos nauramaan! Voi sitä paholaisparvea! sitä vintiölaumaa! sitä rosvojoukkoa!
Hän huitoi käsillään ympärilleen, veti peiton lähemmälle ja kääri sen kokoon rinnalleen, ikäänkuin suojellakseen itseään parrakkailta miehiltä, joita hän näki vierellään. Kun sitten eräs hoitaja ehättyi apuun, Gervaise poistui tämän kauhean näyn jäätämänä. Mutta kun hän jokusen päivää myöhemmin tuli uudelleen, hän tapasi Coupeaun aivan toisellaisena. Painajainenkin oli mennyt menoaan, hän nukkui kuin lapsi ja makasipa kymmenenkin tuntia jäsentäkään hievauttamatta. Siksi vaimo sai luvan viedä hänet kotia. Alilääkäri vaan lähtiessä antoi hänelle tavanmukaisia hyviä neuvoja, kehottaen niitä ottamaan varteen. Jos hän alkaisi uudelleen juopotella, hän sairastuisi jälleen ja menettäisi siinä kaupassa nahkansa. Niin, se tulisi riippumaan hänestä itsestään vain. Hän oli nyt saanut nähdä, kuinka tulee hyvälle päälle ja säyseäksi, kun ei ryypiskele. No niin, hänen pitäisi siis kotona elää edelleen Sainte-Annen tapaista järkevätä elantoa, uskotella olevansa lukkojen takana ja ettei kapakoitsijoita enää ollut olemassakaan.
— Tuo herra on oikeassa, sanoi Gervaise omnibussissa, joka heidät vei
Goutte-d'Or'in kadulle.
— Epäilemättä hän on oikeassa, vastasi Coupeau.