Tuumiskeltuaan sitte hetkisen, hän tokaisi:
— Niin, mutta pikku naukku silloin tällöin ei kai tappane, se sulattaa vain nahkaa.
Ja vielä samana iltana hän ruokaa sulattaakseen otti ryypyn. Kumminkin hän viikon verran oli jotenkin järkevä. Itse asiassa hän oli aika jänishousu, hän ei aavistanutkaan, että saisi päättää päivänsä Bicêtressä. Mutta himo sai hänet pauloihinsa, ensimäinen pieni ryyppy sai hänet vastoin tahtoaankin ottamaan toisen, kolmannen, neljännen; ja kahden viikon päästä hän oli päässyt entiseen määräänsä, tuoppiin viinaa päivässä. Gervaise olisi epätoivoissaan tahtonut lyödä häntä. Kuinka hän oli voinutkaan olla niin tyhmä, että oli uneksinut heidän alkavan uudelleen elää kunniallista elantoa, nähdessään hänet järkiinsä tulleena mielisairaalassa! Se oli jälleen häipyneen ilon hetki, varmaankin viimeinen! Nyt kun hän ei mistään enää ottanut parantuakseen, ei siitäkään edes, että hänellä oli kuolema silmien edessä, Gervaise vannoi, ettei enää välittäisi mistään; menköön talo menoaan, mitä hittoa se häneen koski; ja hän sanoi antautuvansa nautinnoihin, missä vaan voisi. Silloin alkoi helvetillinen elämä uudelleen; siinä ryvettiin syvemmällä loassa kuin koskaan ennen; ei jäänyt rakoakaan, josta toivo valoisampien aikojen koittamisesta olisi päässyt pilkistämään. Kun Nana kerran oli saanut aika korvatillikan isältään, hän kysyi raivoissaan, miksi tuo raato ei ollut jäänyt sairashuoneelle. Hän sanoi toivovansa saada jostakin rahaa ansaituksi, että voisi ostaa hänelle paloviinaa saadakseen hänet sillä tavalla välemmin hengiltä. Gervaise taasen suuttui eräänä päivänä, kun Coupeau rupesi katumaan heidän naimisiin menoaan. Vai oli hän muka tuonut hänelle toisten tähteitä; vai oli hän muka hurmaamalla hänet viattomalla naamallaan viekotellut Coupeauta korjaamaan hänet kadulta! Hitto soikoon! ei hänellä ollut ainakaan julkeudesta puutetta! Joka ainoa sana oli valetta. Gervaise ei huolinut hänestä, kas siinä totuus! Coupeau itse oli ryöminyt hänen jalkainsa juuressa saadakseen hänet taipumaan, kun taas Gervaise oli kehottanut häntä tyystin punnitsemaan asiaa. Ja jos sama juttu olisi uudelleen edessä, niin kyllä hän sanoisi että ei! Ennemmin saisivat vaikka hakata häneltä käden poikki. Hänellä oli kyllä ollut mies ennen häntä; mutta vaimo, jolla on ollut mies, ja joka on uuttera, on sittekin parempi kuin tuollainen miehen vetelys, joka käymällä kaikissa nurkkakapakoissa tahraa oman ja perheensä maineen. Sinä päivänä oli Coupealaisten luona ensi kertaa aika jytäkkä, siellä tapeltiin niin navakasti, että vanha sateenvarjo ja luuta menivät säpäleiksi.
Ja Gervaise pysyi sanassaan. Hän vaipui yhä syvemmälle, oli yhä useammin poissa pesulaitoksesta, pärpätti kaiket päivät, tuli pehmeäksi kuin pesuriepu. Jos jokin esine sattui putoamaan hänen käsistään, niin hän jätti sen siihen viitsimättä kumartua sitä nostamaan lattialta, Hän kävi laiskaksi, tahtoi päästä niin vähällä työllä kuin suinkin; hän teki sitä, mikä häntä huvitti eikä ottanut luutaa käteensä muuta kuin silloin, kun itse oli tarttumaisillaan likaan kiinni. Lorilleux'läiset tällöin tukkivat kiusoillaan nenänsä kulkiessaan hänen huoneensa ohi; he sanoivat sen olevan oikean myrkkypesän. He elelivät itsekseen käytävän perällä, koettivat pysyä erillään kaikesta siitä kurjuudesta, mikä yhtenä valitushuutona kuului siltä puolen taloa, ja lukitsivat oven, ettei heidän tarvitseisi lainailla kahdenkymmenen soun kolikoita. Oi kuinka hyväsydämisiä, kuinka herttaisen ystävällisiä naapureita he olivat! Se oli oikein saakelinmoista! Ei tarvinnut tehdä muuta kuin kolkuttaa ovelle ja pyytää lainaksi tulta, hyppysellistä suoloja tai kannullista vettä, niin voi olla varma siitä, että ovi paukahti suoraan vasten naamaa. Sen lisäksi heillä oli kielet kuin käärmeillä. He sanoivat kaikille, ettei heillä ollut mitään tekemistä toisten kanssa, kun oli kysymyksessä lähimäisen auttaminen; mutta aamusta iltaan he pyörittelivät lähimäistensä kunniaa ja hyvää mainetta kielellään. Kun ovi oli teljetty ja täkki naulattu sen eteen rakojen ja avaimenreijän peitteeksi, he juorusivat lystikseen keskenään heittämättä työtään hetkeksikään. Varsinkin Nilkuttajan rappiolle joutumisesta heillä riitti päivittelemistä ihan loppumattomiin. Mikä kurjuus, hyvät ystävät, mikä rappeutuminen! He pitivät häntä silmällä, kun hän meni ostoksille ja tekivät pilkkaa siitä pienen pienestä leivänsyrjästä, joka hänellä oli tullessaan esiliinan peitossa. He saattoivat laskea ne päivät, jolloin hänellä ei ollut mitään syötävää. He tiesivät, kuinka paksulta hänen kotonaan oli pölyä, kuinka monta lautasta oli jätetty pesemättä, kaiken heidän kurjuudestaan ja köyhyydestään johtuvan, yhä lisääntyvän puutteen. Ja millaiset hänen vaatteensa sitte olivat! Ei lumppujen kerääjäkään viitsisi ottaa sellaisia ilettäviä rääsyjä. Hyvä Jumala! kyllä hän oli joutunut aivan hunningolle, tuo vaaleaverinen kaunotar, tuo hienohelma, joka ennen muinoin niin heitteli häntäänsä kauniissa, sinisessä puodissaan. Siihen se vei, kun aina piti olla monenlaiset särpimet ja kun tavantakaa pidettiin syöminkejä ja juominkeja. Gervaise, joka epäili, että he sättivät häntä aika lujasti, otti kengät jalastaan ja painoi korvansa heidän ovelleen; mutta täkki esti häntä kuulemasta. Yhtenä päivänä vain hän tapasi heidät kutsumasta häntä »nisäkkääksi», koska hänen liivinetumuksensa epäilemättä olivat liian pulleat, vaikka huono ruoka muualta veikin nahkan kokoon. Muutoin hän kovin kammoi heitä; hän kyllä edelleenkin puheli heidän kanssaan, välttääkseen kaikkia ilkeämielisiä otaksumisia; muutahan hän ei voinut odottaa tuollaisilta kyyn sikiöiltä kuin haukkumisia; mutta hänellä ei enää ollut tarpeeksi voimia antaakseen heille takaisin samalla mitalla ja nolatakseen heitä. Mutta siitä viis! hän tahtoi huvitella, istua kotona käppyrässä, kieritellä peukaloitaan ja mennä ulos silloin kuin tarvitsisi raitista ilmaa; muuta ei.
Eräänä lauvantaina Coupeau oli luvannut viedä hänet sirkukseen. Maksoihan ainakin vaivan poiketa sinne, kuin saisi siellä nähdä neitien laukkaavan hevosten selässä ja hyppäävän paperivanteiden läpi. Kun Coupeau juuri oli saanut palkan kahden viikon työstä, niin kannattihan hänen tuhlata siihen neljäkymmentä sou'ta; sitä paitsi he voisivat syödä yhdessä ulkona, koska Nanan kiireellisten tilauksien vuoksi täytyi valvoa sinä iltana hyvin myöhään isäntänsä luona. Mutta kello oli jo seitsemän, eikä Coupeau vielä ollut tullut kotiin, kello tuli kahdeksan, eikä ketään vieläkään kuulunut. Gervaise raivostui. Tuo juopporenttu oli varmaankin tovereineen ryyppimässä koko kahden viikon palkkansa jonkun lähistöllä olevan viinikauppiaan luona. Gervaise oli pessyt myssynsä puhtaaksi ja paikkaillut aamusta pitäen tarmonsa takaa vanhan hameen reikiä umpeen, voidakseen esiintyä siistinä. Vihdoin, kun kello lähestyi yhdeksää, hän päätti lähteä ulos, tyhjin vatsoin, kiukusta kalpeana, hakemaan Coupeauta lähistöltä.
— Miestännekö haette? huusi rouva Boche hänelle, kun näki hänet siinä nyrpistynein naamoin. Hän on ukko Colomben luona. Boche on vast'ikään juonut kirsikkalikööriä hänen kanssaan.
Gervaise kiitti ja lähti rientämään aika kyytiä katukäytävää pitkin. Päässä hänellä pyöri ajatus hypätä Coupeaulle suoraan vasten silmiä. Sataa tihuutti hiljalleen, niin että kävely tuntui sitäkin ikävämmältä. Mutta tultuaan Ansan edustalle, hän tyyntyi äkkiä ja kävi varovaiseksi, kun pelkäsi miehensä löylyyttävän häntä itseään, jos häntä ärsytettäisiin. Puoti aivan säteili; palavat kaasulamput, joissa kirkkaat liekit loistivat kuin aurinko, loivat valoa monivärisiin pulloihin ja purkkeihin, niin että seinät kävivät siitä kirjaviksi. Hän jäi siihen hetkiseksi seisomaan, selkä jäykkänä, kasvot ruudussa kiinni; kahden ikkunalla olevan pullon välistä hän katsahti Coupeauhon päin, joka oli huoneen perällä; hän istui siellä tovereineen pienen sinkkilevyllä päällystetyn pöydän ääressä; kaikki näyttivät tupakansavussa hyvin epäselviltä, harmailta; ja kun heidän räyhäämistään ei kuulunut, näytti hyvin hullunkuriselta, kun he siellä reutoilivat, leuka oikonaan ja silmät kuopistaan putoamaisillaan. Kuinka Herran nimessä miehet noin voivat jättää vaimonsa ja kotinsa ja sulkeutua tuollaisiin soppiin, joissa on läkähtyä! Sade valui pitkin Gervaisen kaulaa; uskaltamatta astua sisään hän kääntyi siitä ja meni ulkobulevardille, tuumiskellen. Niin, kyllä Coupeau, joka ei missään nimessä tahtonut tulla häirityksi, olisi ottanut hänet koko kauniisti vastaan! Sitä paitsi ei paikka todellakaan näyttänyt sopivalta kunnialliselle naiselle. Kun hän siinä seisoi sateessa tihkuvien puiden alla, yhä epäröiden, hän sai hienon vilunpuistatuksen, ja hän luuli aivan varmaan käyvänsä siitä aika kipeäksi. Kaksi kertaa hän asettui uudelleen Ansan ikkunan eteen kurkistamaan, suuttuneena siitä, kun näki noiden kirottujen juoppolallien istuvan yhä rauhassa, räyhäämässä ja juomassa. Ansasta lähtevä kirkas valo kuvastui katulätäköihin, joissa sadepisarat pudotessaan saivat veden väreilemään. Hän juoksi pakoon, kahlasi rapakoissa, joka kerta kun ovi avautui ja sulkeutui, niin että kupariliistakkeet tärisivät. Lopuksi hän sanoi olevansa aika pässinpää, työnsi oven selälleen ja astui suoraan Coupeaun pöytää kohden. Kun asiata oikein ajatteli, niin hänhän tuli hakemaan miestään; ja siihen hänellä oli oikeus, koska tämä oli luvannut viedä hänet sinä iltana sirkukseen. Suuttukoon! häntä ei haluttanut jäädä katukäytävälle sulamaan kuin mikäkin saippuapala.
— Kas! eukkohan se on! huusi levyseppä nauraen ivallisesti. Sepä on kekselijästä, verratonta!… No, eikö se muka ole kekselijästä?
Kaikki nauroivat, Saapas, Paistikas ja Jano, liikanimeltä Sammumaton. Niin, se oli heistäkin kekselijästä, mutta he eivät voineet selittää minkä tähden. Gervaise jäi vähän hämillään seisomaan. Mutta kun Coupeau näytti hänestä verrattain siivolta, hän uskalsi sanoa:
— Tiedäthän, minne meidän on mentävä? Täytyy lähteä pian liikkeelle.
Pääsemme sinne vielä hyvissä ajoin näkemään jotakin.