Mutta nähdessään pesijättären vääristyneet kasvot hän peräytyi vapisten. Hän tunsi tämän paloviinan löyhkän, nuo kalpeat silmät, tuon suonenvedon tapaisesti värähtelevän suun. Sitten Gervaise meni ohi hoiperrellen, sanomatta sanaakaan, kun taas tyttö, seisoen ovensa kynnyksellä, seurasi häntä synkällä, mykällä, vakavalla katseellaan.
XI.
Sitä mukaa kun Nana kasvoi kävi hän yhä huikentelevammaksi. Viisitoistavuotiaana hän oli jo iso kuin hieho, hyvin vaalea iholtaan, pullea ja pyöreä kuin kerä. Niin, hän oli juuri muodostumassa aikaihmiseksi mutta vielä ilman kureliivejä. Kasvot hänellä oli kuin maidossa kastetut, hipiä hieno kuin persikankuori, nenä soma, suu punainen ja silmät niin kiiluvat, että miesten teki mieli ottaa niistä tulta piippuunsa. Hänen vaalea, uutiskauran värinen tukkansa oli sirotellut hänen ohimoilleen teerenpilkkuja aivan kuin kultahiekkaa, joka siinä sädekehänä loisti. Aika soma nukke, sanoivat Lorilleux'läiset, tytönletukka, jolle olisi pitänyt vielä antaa selkään, ja jonka tanakat hartiat olivat täyteläisen pyöreät; hän oli tulemassa täysikasvuiseksi naiseksi.
Nyt ei Nana enää ahtanut paperitukkoja liivinsä täytteeksi. Hän oli saanut nisät, kaksi vasta muodostunutta nisää, jotka olivat hienoja kuin valkea satiini. Ne eivät tuottaneet hänelle juuri mitään haittaa, hän olisi tahtonut niitä sylin täydeltä, hän uneksi saavansa yhtä suuret nännit kuin imettäjillä on; sellaisia herkkusuita ja ajattelemattomia olentoja ne nuoret ovat. Varsinkin eräs paha tapa, jonka hän oli ottanut, pani miesten suut vetistymään: hän pisti kielensä äärimmäisen kärjen valkeitten hampaittensa välistä ulos. Epäilemättä hän peilaillessaan oli huomannut sen somistavan itseään. Siksipä hän pitkin päivää näytteli kieltään, näyttääkseen kauniilta.
— Pidä vaan kieltäsi kätkössä! huusi hänen äitinsä hänelle.
Ja Coupeaun täytyi oikein nyrkkiä puiden sekaantua asiaan, höystäen ulvomistaan tavallisilla kiroussanoillaan.
— Tokko siitä vedät tuon punaisen läpän takaisin suuhusi!
Nana esiintyi hyvin veikistelevästi. Jalkojaan hän ei aina pessyt, mutta hän käytti niin ahtaita kenkiä, että hän kärsi oikein marttyyrin tuskia; ja jos kysyi miksi hän näytti niin sinipunervalta, hän vastasi, että hänellä oli mahanpuruja, ettei tarvitseisi tunnustaa veikistelemistään. Kun talossa ei ollut leipää, oli hänen vaikea saada komeata päälleen. Silloin hän teki oikeita ihmetöitä, toi työpajasta nauhoja, laitteli kuntoon pukujaan, likaisia hameita, joissa oli solmuja ja tupsuja toinen toisessaan kiinni. Kesä varsinkin oli se vuodenaika, jolloin hän vietti voittojaan. Hän kävi joka sunnuntai valkeassa kuuden francin pumpulihameessa; kaikkialla Goutte-d'Or'in kaupunginosassa voi nähdä tuon vaaleaverisen kaunottaren. Niin, hän oli tunnettu ulkobulevardeilta valleille saakka, Clignancourt'in viertotieltä Chapellen pääkadulle saakka. Häntä kutsuttiin »kananpojaksi», koska hän todellakin oli hieno hipiältään ja reipas ulkomuodoltaan, aivan kuin kananpoika.
Yksi hame varsinkin puki häntä mainiosti. Siinä oli vaalean punaisia täpliä valkealla pohjalla; se oli hyvin yksinkertainen, ilman mitään koristeita. Itse hame, joka oli lyhyenpuoleinen, jätti jalat näkyviin: leveän aukonaisista ja ulkonevista hihansuista näkyivät käsivarret kyynärpäihin saakka; jakun kaulamus, jonka hän taittoi sisäänpäin ja pani nuppineuloilla kiinni jossakin porraskäytävän pimeässä sopukassa, välttääkseen isä Coupeaun korvapuusteja, jätti hänen lumivalkean kaulansa ja sille lankeavan kullankarvaisen varjon näkyviin. Mitään muuta hänellä ei ollut yllään, lukuunottamatta vaaleanpunaista nauhaa, jolla hänen vaalea tukkansa oli solmittu yhteen ja jonka päät heiluivat niskassa. Hän oli tässä puvussaan tuore kuin kukkavihko. Hänestä tuoksui nuoruus, lapsen ja naisen alastomuus.
Sunnuntaisin hän tähän aikaan sekaantui kansanjoukkoon kaikkien miesten seuraan, jotka ohi kulkiessaan häneen vilkuivat. Hän odotti sunnuntaita koko viikon; kaikellaiset pikku toiveet kutkuttivat häntä; hän pidätti huokauksia, tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa, halusi mennä kävelemään päiväpaisteeseen, juhlapukuisen esikaupungin väkijoukkoon. Aamusta pitäen hän oli pukeutumishommissa, seisten tuntikausia paitasillaan peilin palasen edessä, joka oli ripustettu piirongin yläpuolelle; ja kun kaikki talon väki saattoi nähdä hänet ikkunasta, hänen äitinsä suuttui ja kysyi häneltä, eikö hän jo pian herkeäisi kulkemasta paitasillaan. Mutta hän liimasi tyynenä otsatukkaansa kiharoiksi sokerivedellä, ompeli kengännappia kiinni tai neuloi jonkun hameenreijän umpeen, avojaloin, paita harteilta valahtaneena, pörröiset hiukset epäjärjestyksessä. Hän oli siinä aivan kuin tarhapöllö! sanoi isä Coupeau irvistellen ja ivaillen häntä; aivan kuin katuva Magdaleena. Hän olisi voinut esiintyä metsä-ihmisenä ja näyttää itseään kahdesta sousta. Hän huusi hänelle: »Pistähän lihasi piiloon, että minun käy leipää syöntini!» Ja Nana oli häikäilevän valkea ja hieno siinä paksun, vaalean tukkansa peitossa; hän suuttui niin kovasti, että hänen hipiänsä lensi siitä vaaleanpunaiseksi; mutta hän ei uskaltanut vastata isälleen, katkaisi vain kuivalla, raivoisalla nykäyksellä langan hampaissaan, niin että koko hänen kaunis alaston ruumiinsa vavahti.