Sitten hän heti aamiaisen jälkeen livisti pihalle. Tukahuttava sunnuntain rauha oli saattanut koko talon uuvuksiin; alikerroksen työpajat olivat suljetut; avonaisista ikkunoista näkyi tyhjissä huoneissa iltaa varten valmiiksi katettuja pöytiä, jotka odottivat väkeä kotiin tulevaksi valleilta ruokahalua saamasta; muuan vaimo kolmannessa kerroksessa käytti päivää huoneensa pesuun, veti sänkyään, heitteli huonekaluluja ja lauloi tuntimääriä samaa laulua pehmeällä itkunsekaisella äänellä. Ja työn levätessä olivat Nana, Pauline ja muutamat muut suuret tytöt lyömässä palloa tyhjän ja kaikuvan pihan keskellä. Heitä oli viisi tai kuusi, jotka kasvaen kilvan olivat tulemassa talon kuningattariksi ja jakoivat herrojen luomat silmäykset keskenään. Kun joku mies kulki pihan läpi, kuului hiljaista naurunkikatusta ja heidän tärkätyt hameensa kahisivat aivan kuin tuuli olisi käynyt. Heidän yllään paahtoi polttavan raskas juhlapäivän ilma laiskottavan raukaisevana kävelypaikkojen pölyn vaalistamana.
Mutta pallonlyönti oli heillä vain tekosyynä, päästäkseen ulos. Äkkiä muuttui kaikki talossa hiljaiseksi. He olivat juuri pujahtaneet kadulle ja lähteneet ulkobulevardeille. Silloin he kaikki kuusi, riippuen toistensa käsivarressa kulkivat, täyttäen viertotien koko leveydelleen, vaaleihin vaatteisiin puettuina, paljain päin, hiukset vain nauhoilla kiinni solmittuina. Eloisista silmistä välähteli luomien kulmista silmäniskuja; he näkivät kaikki ja kääntelivät kaulaansa nauraessaan, niin että lihava leuka oikein tuli näkyviin. Niistä kovista naurunpuuskista, jotka syntyivät, kun joku kyttyräselkä kulki ohi tai kun joku vanha nainen odotti koiraansa kadunkulmauksessa, murtui heidän rivinsä: toiset jäivät taamma, kun taas toiset vetivät heitä kaikin voimin mukaan; he kulkivat heilutellen lanteitaan kyykistäytyen huolimattomasti, jotta saisivat ihmiset pysähtymään heitä katsomaan ja jakut risahtelivat heidän kypsyvien muotojensa ponnistuksesta. Katu kuului heille; siellä he olivat kasvaneet, kantaneet hameitaan puotirivien ohi kulkiessaan; siellä he olivat nostaneet ne sukkanauhojaan kiinnittäessään polviin asti. Keskellä hidasta ja kalpeata väkijoukkoa bulevardien solakoiden puiden välissä tuo sekava parvi riensi siten eteenpäin Rochechouart'in portilta aina Saint-Denis'n portille saakka, tuuppien vastaan tulijoita, hajottaen ihmisparvia, kääntyen ja lennättäen jonkun sanan aivan kuin raketin naurun lomasta. Ja heidän liehuvista hameistaan jäi jälelle heidän ohi mentyään nuorison häpeämättömyyttä; he kulkivat siinä leveässä jonossa avotaivaan alla kirkkaassa päiväpaisteessa, käyttäen tuollaisten katutyttöjen ruokottomia puheenparsia, jotka ovat yhtä hempeitä ja haluttua tavaraa kuin neitsyet, jotka tulevat kylpemästä, niska kosteana.
Nana oli keskessä vaaleanpunaisine hameineen, joka loisti auringonpaisteessa. Hänen käsikynkässään kulki Pauline, jonka hame, keltaisia kukkia valkealla pohjalla, myöskin säteili, aivan kuin pienet liekit olisivat siihen polttaneet läpiä. Ja kun he kumpikin; olivat kaikkia suuremmat, naisekkaammat ja julkeimmat, he johtivat koko joukkoa ja pöyhentelivät itseään kun heitä katseltiin ja heille lausuttiin kohteliaisuuksia. Nuo muut, katutytöt, heittelivät häntäänsä oikeaan ja vasempaan ja koettivat pullistella itseään, että heidätkin otettaisiin vakavalta kannalta. Itse asiassa Nanalla ja Paulinella oli hyvin monimutkaisia viekkaita veikistelykeinoja. Jos he juoksivat niin, että joutuivat hengästyksiin, tapahtui se sen vuoksi, että heidän valkeat sukkansa näkyisivät ja että heidän palmikkonauhansa pääsisivät liehumaan. Ja kun he sitten pysähtyivät pamppailevin rinnoin ja pää kenossa, ikäänkuin olisivat olleet tukehtumaisillaan, niin saattoi etsiä, lähistöltä löytyi varmaan heidän tuttujaan, joku saman kaupunginosan pojista; ja silloin he alkoivat kulkea hitaammin, kuiskaillen ja kikatellen keskenään, ympärilleen kuitenkin salaa vilkaisten. Varsinkin he kiemailivat saadakseen aikaan tällaisia satunnaisia yhtymyksiä ihmisvilinässä. Nuoret pyhävaatteisiin puetut pojat, liivit yllään ja pyöreä lakki päässä, pysäyttivät heidät katuojan reunalle pakinoimaan ja tavottaen heitä vyötäisistä. Kaksikymmenvuotiaat nuorukaiset, päällään harmaat mekot, jotka olivat auki, niin että paljas rinta paistoi, juttelivat kepeästi heidän kanssaan, pitäen käsivarsiaan ristissä ja puhaltaen kuiskaillessaan tupakansavua heidän silmilleen. Nämä tapaamiset eivät kumminkaan vieneet mihinkään, sillä kaikki he olivat kasvaneet samalla kadulla yhdessä. Mutta tytöt alkoivat jo valikoida tuosta joukosta. Pauline tapasi aina erään rouva Gaudronin seitsentoistavuotiaan pojan, puusepän, joka tarjoili hänelle omenia. Nana erotti puistokäytävältä pesijättären pojan, Victor Fauconnier'n, jonka kanssa sitten vaihdettiin suukkosia hämärissä nurkissa; mutta tämä ei koskaan mennyt sen pitemmälle; he eivät vielä olleet asioista riittävän perillä, ruvetakseen tietämättömyyttään tekemään sen enempää. Mutta itse asiasta puheltiin suurisuisesti.
Kun sitte aurinko teki laskuaan, oli tämän suuren hauskuuden aika pysähtyä tällä erää. Tuli silmänkääntäjiä ja voimamiehiä, jotka levittivät puistokäytävälle vanhan ränstyneen maton. Pian siihen kerääntyi väkeä töllistelemään, muodostui kokonainen piiri, jonka keskellä nuorallatanssija vaalenneessa ihon myötäisessä puvussaan koetteli käsiään oikomalla pitää itseään tasapainossa. Nana ja Pauline seisoivat siinä tuntimääriä pahimmassa tungoksessa. Heidän kauniit, kepeät hameensa rutistuivat päällystakkien ja likaisien mekkojen välissä ja heidän paljaat käsivartensa, paljas kaulansa ja tukkansa kuumenivat viinin saastuttamista henkäyksistä ja hien löyhkästä. Ja he nauroivat iloisina, yhä punakampina, tuntematta mitään vastenmielisyyttä, aivan kuin olisivat olleet siinä oikealla alallaan. Heidän ympärillään rakeili rivoja sanoja, raakoja ruokottomuuksia, humalaisten karkeita mietteitä. Se oli heidän kieltään, kaikki ennestään tunnettua; he kääntyivät hymyillen tietämättä mitään hävelijäisyydestä, ja heidän silkinsileä hipiänsä loisti hienon kalpeana.
Ainoa seikka, mikä heitä pelotti, oli se, että he tapaisivat isänsä, varsinkin kun nämä olivat päissään. He tutkivat ympäristöä tarkalleen ja antoivat toisilleen tietoja.
— Katsopas Nana, saattoi yht'äkkiä Pauline huudahtaa, tuolla on isäsi
Coupeau.
— Hän on tietysti taas hönössä, kuinkas muuten, sanoi Nana harmitellen. Minä livistän tästä tieheni. Ei minua haluta saada häneltä selkääni. Katsokaahan! nyt hän kaatui. Hyvä Jumala, jos hän edes katkaisisi niskansa!
Joskus toiste Coupeau tuli suoraan häntä kohti antamatta mitään tilaisuutta pötkiä pakoon. Tällöin Nana kyykistyi alas, tekeytyi pieneksi ja kuiskasi:
— Te muut, pitäkää minua piilossa!… Hän etsii minua, hän lupasi viedä minut väkisin pieksettäväksi kotiin, jos vielä tapaisi minut täältä.
Kun juopporenttu oli kulkenut heidän ohitseen, nousi Nana jälleen ylös ja kaikki seurasivat Coupeauta. Saisikohan hän Nanan käsiinsä? Se oli kuin piilosilla oloa. Eräänä päivänä Boche oli taluttanut korvalehdestä Paulinea kotiin, ja Coupeau oli vienyt Nanan matkassaan, potkien häntä takapuoleen.