Päivä meni mailleen, tytöt kävelivät vielä kerran puistokäytävän toiseen päähän ja palasivat sitten kotiin väsyneen väkijoukon keskellä hämärän laskeutuessa. Pölypilvi oli tullut sankemmaksi ja raskas taivas siitä käynyt valjuksi. Olisi voinut luulla Goutte-d'Or'in katua joksikin maaseudun sopukaksi: porteilla seisoi akkoja ja äänekkäät puheet katkaisivat syvän hiljaisuuden tässä kaupunginosassa, joka oli ajopeleistä tyhjänä. Tytöt pysähtyivät hetkiseksi pihalle, ottivat pallokepit käteensä ja koettivat siten uskotella kotiväelleen, etteivät olleet hievahtaneetkaan sieltä. Sitten he menivät sisään, tekaisten mielessään jonkun kaskun, jota he eivät useinkaan tulleet kertoneeksi, kun tapasivat vanhempansa liian navakasti toisiaan mukuroimasta liian tuiman tai liian vähän kiehuneen keiton johdosta.
Nana oli nyt työssä ja ansaitsi neljäkymmentä souta Titrevillen luona eräässä talossa Kairon kadun varrella, missä hän oli ollut opissa. Coupeaulaiset eivät tahtoneet muuttaa häntä toiseen paikkaan, että hän voisi jäädä rouva Lerat'n valvonnan alle, joka oli ollut jo kymmenen vuotta laitoksen johtajana. Aamulla kun äiti katsoi käkikelloa, lähti tyttö aivan yksin liikkeelle, kiltin näköisenä, vanhassa, mustassa, liian ahtaassa ja liian lyhyessä puvussaan, joka puristi häntä olkapäistä; ja rouva Lerat oli saanut toimekseen tarkastaa, mihin aikaan hän saapui laitokseen ja ilmottaa sen sitten Gervaiselle. Hän sai kaksikymmentä minuuttia kulkeakseen Goutte-d'Or'in kadulta Kairon kadulle, mikä olikin aivan tarpeeksi, sillä tuollaisilla tytönheilakoilla on jalat kuin hirvellä. Joskus hän tuli täsmälleen perille, mutta niin punakkana, niin hengästyneenä, että hän aivan varmaan oli kulkenut tien vain kymmenessä minuutissa, viivyteltyään jossakin matkan varrella. Useimmiten hän myöhästyi seitsemän tai kahdeksan minuuttia, ja silloin hän koko päivän imarteli tätiään ja katsoi häneen rukoilevasti, koettaen siten liikuttaa häntä ja estää häntä kielimästä. Rouva Lerat, joka tunsi nuorison, valehteli Coupeaulaisille, mutta torui Nana'ta loppumattomilla lörpötyksillään. joissa hän puhui vastuunalaisuudestaan ja niistä vaaroista, joita nuorelle tytölle on tarjona Pariisin kaduilla. Voi, hyvä Jumala, ajoivathan ne häntä itseäänkin aivan tarpeeksi takaa! Ja hänen katsellessaan veljensä tyttäreen paloi hänen silmissään näiden alituisten himokasten ajatusten sytyttämä tuli; hän oli aivan haltioissaan, kun ajatteli, että hänen oli vartioitava ja vaalittava tämän kissanpoika raukan viattomuutta.
— Näetkös, sanoi hän hänelle yhä uudelleen, sinun täytyy kertoa minulle kaikki. Minä pidän sinusta kovin paljon: minulla ei olisi muuta tehtävänä kuin heittäytyä Seineen, jos sinulle sattuisi jokin onnettomuus… Kuuletko, kissanpoikaseni, jos miehet puhelevat sinulle jotakin, täytyy sinun kertoa minulle kaikki, kaikki, sanaakaan unhottamatta… No, voitko vannoa minulle, ettei kukaan sinulle tähän asti ole mitään puhellut?
Nana'ta nauratti silloin niin, että hänen suunsa meni hyvin hullunkurisella tavalla ryppyyn. Ei, ei, miehet eivät olleet puhuneet hänelle mitään. Hän kävi aivan liian kovaa kyytiä. Ja mitä he sitten olisivat hänelle puhelleet? ei kai hänellä ollut mitään tekemistä heidän kanssaan. Ja hän selitti myöhästymisensä hyvin yksinkertaisen näköisenä: hän oli pysähtynyt katselemaan kuvia; tai hän oli saattanut Paulinea, jolla aina riitti juttuamista. Saivat tulla hänen perässään, jolleivät uskoneet häntä: hän ei edes koskaan poikennut vasemmalta katukäytävältä; ja hän riensi aina niin kovaa kyytiä, että sivuutti kaikki muut neidit. Eräänä päivänä rouva Lerat tosin yllätti hänet Petit Carreaun kadulla seisomassa nokka pystyssä kolmen muun kukantekijätytön kanssa ja naureskelemassa sille, kun eräs mies ikkunassa ajoi partaansa, mutta tyttö suuttui ja vannoi, että hän juuri oli menossa kadun kulmassa olevaan leipuripuotiin ostamaan yhden soun kakkua.
— Kyllä minä pidän häntä silmällä, älkää ollenkaan peljätkö, sanoi tuo pitkä leski Coupeaulaisille. Minä vastaan hänestä kuin itsestäni. Jos joku miehen raato tahtoisi vaikka nipistääkin häntä, niin kyllä hän joutuisi minun kanssani tekemisiin.
Titrevillen verstas oli iso huone välikerroksessa; siinä oli pukkien päälle asetettu suuri työpöytä, joka täytti koko keskustan. Pitkin seiniä, joiden likaisenharmaiden paperien repeämistä rappaus paistoi, oli vierekkäin hyllyjä täpösen täynnä vanhoja paperilaatikoita, kääröjä ja takaisin lähetettyjä malleja, jotka olivat unhoittuneet sinne paksun pölypeiton alle. Kattoon oli kaasu luonut aivan kuin nokipeitteen. Molemmat ikkunat olivat niin suuria, että työntekijät voivat nähdä vastakkaisella katukäyvällä kulkevan ihmisjoukon, tarvitsematta nousta työpöydän äärestä.
Rouva Lerat tuli ensiksi laitokseen, näyttääkseen hyvää esimerkkiä. Sitten oli ovi neljännestunnin ajan yhtämittaa liikkeessä, kaikki kukkaistentekijät tulivat pienissä myssyissään, yksi silloin, toinen tällöin, hikisinä, tukka epäjärjestyksessä. Eräänä heinäkuun aamuna Nana tuli viimeisenä, mikä muutoin oli aivan hänen tapaistaan.
— Totisesti! hän sanoi, eipä olisi hullumpaa, jos saisi hankituksi itselleen vaunut!
Ja ottamatta edes päähinettä päästään, tuota mustaa rähjää, jota hän sanoi hatukseen ja jota hän ei viitsinyt korjailla, hän lähestyi ikkunaa ja kurkotti oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen kadulle.
— Mitä sinä siellä tiirailet? kysyi rouva Lerat epäluuloisena. Onko isäsi ollut sinua saattamassa?