— Huh, huh! pani Nana toisten muristessa.
— Hyvät neidit, hyvät neidit! sanoi rouva Lerat, joka tahtoi näyttää vakavaa naamaa, te pakotatte minut todellakin ryhtymään sellaisiin toimenpiteihin, jotka…
Mutta kukaan ei häntä kuunnellut; ei kukaan häntä juuri pelännytkään. Hän oli liian suvaitsevainen, aivan kuin sidottu näiden tyttöjen seurassa, joiden silmistä loisti veitikkamaisuus: hän otti heidät usein erikseen urkkiakseen heiltä tietoja heidän rakastajistaan, povasipa heille joskus korteistakin, kun joku pöydännurkka sattui olemaan tyhjänä. Hänen karkea ihonsa, hänen santarmimainen vartalonsa vavahteli ilosta kuin juoru-akalla, heti kun vaan ruvettiin lemmenasioista puhumaan. Rivouksista hän vain loukkaantui; jollei vain käyttänyt raakoja sanoja, sai sanoa mitä tahansa.
Niin. Nanan hyvä kasvatus kehittyi verstaassa entistään paremmaksi. Tietysti hänellä oli hyvät taipumuksetkin. Mutta seurustelu tuollaisten tyttöjen kanssa, jotka jo olivat kurjuuden ja paheiden paaduttamia, täydensi sitä. Siellä he aivan kuin päällekkäin sullottuina turmelivat toisiaan, samoinkuin mädät omenat pilaavat samassa kopassa olevat terveet. Tosin he ihmisten silmissä koettivat hillitä itseään, olla esiintymättä kovin räikenemättömästi ja välttää liian ruokottomia sanoja. Sanalla sanoen, he koettivat esiintymistavassaan matkia hienon maailman naisia. Ainoastaan silloin, kun he olivat toistensa seurassa tai nurkissa vetelehtimässä, tuli rivouksia kuin turkin hihasta. Jos vaan kaksikin heistä oli yhdessä, niin he heti laskettelivat ruokottomuuksia, nauroivat niille pakahtuakseen. Iltasin he sitten saattelivat toisiaan kotiin: silloin he jäivät suustaan kiinni katukäytäville kertomaan toisilleen salaisuuksia, pöyristyttäviä juttuja, jotka panivat heidän poskensa hohtamaan tulipunaisina heidän tuuppiessaan vastaantulijoita väen vilinässä. Sitä paitsi ei verstaan ilma ollut terveellinen sellaisille tytöille, kuin Nana, joille vielä ei ollut käynyt huonosti: siellä oli kapakan ja siveettömästi vietettyjen öiden löyhkää, jota nuo kepeäjalkaiset tytöt aamulla toivat mukanaan pörröiseksi jääneessä tukassaan, ja rutistuneissa hameissaan, jotka heillä näyttivät olleen päällä maatessakin. Hääyön jälkeisen päivän raukea uupumus, väsyneet silmät, nuo mustat renkaat silmien ympärillä, joita rouva Lerat kainosti kutsui rakkauden mustelmiksi, voipuneet lanteet, käheät äänet, kaikki tämä henki turmelusta työpöydälle heleiden ja hentojen keinotekoisten kukkien sekaan. Nana vainusi ja kiihtyi aina kun tunsi vieressään istuvan sellaisen tytön, joka oli ollut tekemisissä miesten kanssa. Pitkän aikaa hän oli asettunut istumaan ison Liisan viereen, jonka sanottiin olevan paksuna; ja hän vilkaisi häneen kiiluvin silmin, ikään kuin olisi odottanut hänen paisuvan ja heti sen jälkeen halkeavan. Nanalla ei ollut enää juuri mitään uutta opittavaa, sillä hän tiesi jo kaikki, oli oppinut kaikki Goutte-d'Orïn kadun kivityksellä. Mutta verstaassa hän huomasi kaiken käytäntöön sovellutettuna ja se herätti hänessä vähitellen halun yrittää sitä itse vuorostaan.
— Täällä läkähtyy, sanoi hän lähestyen ikkunaa, ikäänkuin olisi aikonut vetää verhoja kiinnemmä.
Mutta hän kurottautui uudestaan katselemaan oikeaan ja vasempaan. Samassa Léonie, joka piti silmällä erästä vastapäiselle katukäytävälle pysähtynyttä miestä, huudahti:
— Mitä tuo ukko tuolla tekee? Hän on jo neljännestunnin aikaa vakoillut meitä.
— Joku katusankari, sanoi rouva Lerat, Nana, tuletko sieltä paikoillesi! Olenhan kieltänyt sinua jäämästä ikkunaan.
Nana ryhtyi uudelleen laittamaan orvokin varsia, ja kaikki verstaassa olijat rupesivat puhumaan miehestä. Se oli hyvin puettu, noin viidenkymmenen vanha herra, jolla oli päällystakki yllään: hänellä oli kalpeat, hyvin vakavat ja arvokkaan näköiset kasvot ja harmaa, huolellisesti leikattu leuvanalusparta. Kokonaisen tunnin hän oli seisonut rohdoskauppiaan puodin edustalla katsellen verstaan ikkunoihin päin. Kukantekijät nauraa kikattivat, mutta se ei kuulunut kadun vilinään; ja he kumartuivat hyvin toimessaan työnsä yli, vilkaisten tavan takaa herraan, etteivät kadottaisi häntä näkyvistä.
— Kas! huomautti Léonie, hänellä on monokkeli… Se on hieno herra…
Hän varmaankin odottaa Augustinea.