— Neiti Liisa, ettekö tahtoisi antaa minulle tulta? Minulta sammui tuli.
— Rouva Lerat'n tuli on sammunut? huusivat kaikki verstaassa olijat.
Hän tahtoi ruveta selittämään.
— Hyvät neidit, kun tulette minun ikäisikseni…
Mutta kukaan ei häntä kuunnellut, kaikki vaan sanoivat, että pitäisi pyytää tuota herraa sytyttämään rouva Lerat'n tulta.
Tästä naurun rähinästä näytti Nana enimmin nauttivan. Ei ainoakaan kaksimielinen sana jäänyt häneltä huomaamatta. Hän lasketteli niitä itsekin ja oli aivan haltioissaan ja ilosta pakahtumaisillaan, kun osui oikeaan. Hän oli paheissa omalla alallaan, niinkuin kala vedessä. Ja hän laittelikin orvokin varsia, väännellen itseään naurusta tuolillaan. Hän oli aika näppärä, tekaisi kukanvarren vielä lyhyemmässä ajassa kuin miehet paperossin. Kun hän vain otti kapean, vihreän paperikaistaleen käteensä, pyöräytti sitä hyppysissään ja pisti siihen vähän liimaa, jotta se pysyi koossa, niin siinä oli silloin valmiina nuori ja soma, vihreä kukanvarsi, joka kelpasi vaikka naisten rintaan pistettäväksi. Näppäryys oli hänen sormissaan, noissa kapeissa tyttöletukan sormissa, jotka näyttivät olevan läpinäkyviä, notkeita ja hienoja. Se ei voinut johtua muusta kuin harjaantumisesta. Hänelle annettiin kaikki varret tehtäviksi, niin sukkela hän oli niiden valmistamisessa.
Sillä välin oli vastakkaiselle katukäytävälle pysähtynyt herra mennyt tiehensä. Verstaassa olijat tyyntyivät ja tekivät uutterasti työtä tukahuttavassa kuumuudessa. Kun tuli aamiaisen aika, kello kaksitoista, niin kaikki oikoivat jäseniään. Nana, joka taas ryntäsi ikkunaan, huusi, että hän aikoi mennä ostoksille, ja kysyi, halusivatko toiset mitä. Léonie pyysi häntä ostamaan kahdella soulla raakkuja, Augustine pussillisen paistettuja omenia, Liisa retiisinipun ja Sophie makkaran. Kun hän sitten oli mennyt ulos, niin rouva Lerat, jonka mielestä hänen ikkunaan vilkumisensa sinä päivänä tuntui vähän omituiselta, juoksi hänen perästään, ja saavutettuaan hänet pitkillä koivillaan, hän sanoi:
— Odotahan vähän; minä tulen kanssasi, minäkin tarvitsen jotakin.
Mutta kun he sitten tulivat puistokäytävään, huomasi rouva Lerat äskeisen herran seisomassa siellä kuin kynttilän ja iskevän silmää Nanalle. Tyttö punastui korvia myöten. Täti tempasi hänet käsivarresta kadulle, mutta tuo tuntematon seurasi heitä aivan heidän kintereillään. Vai niin! tuo katusankari oli siis siellä Nanan tähden! Olipa todellakin kaunista, että viidentoista ja puolen vuoden vanha tyttö tuollatavoin laahasi miehiä liepeissään! Ja rouva Lerat alkoi häntä kiivaasti tutkia. Hyvä Jumala! Ei Nana tiennyt mitään: mies oli kulkenut hänen perässään vain viitenä viime päivänä; tyttö ei enää voinut pistää nokkaansakaan ulos, ilman että tapasi hänet tiellään; hän kai oli jokin kauppias tai luunappientekijä, niin juuri, luunappientekijä, Se teki rouva Lerat'han hyvin syvän vaikutuksen. Hän kääntyi ja vilkaisi mieheen.
— Hänellä näyttää olevan paksu kukkaro, sanoi hän hiljaa. Kuule, kissanpoikaseni, tästä lähtien sinun täytyy kertoa minulle kaikki. Nyt ei sinun enää tarvitse pelätä mitään.