He riensivät sitte pakinoiden puodista toiseen, makkarakauppiaan, hedelmämyyjättären ja lihakauppiaan luo. Ja rasvaisiin papereihin käärittyjä ostoksia karttui yhä enemmän heidän käsiinsä. Mutta he olivat iloisia, heiluttivat häntäänsä, ja kääntyivät tavan takaa hymyilemään ja iskemään tulisesti silmää. Rouva Lerat itsekin tekeytyi niin houkuttelevaksi kuin suinkin, oli olevinaan aivan nuori tyttö, mielistelläkseen nappitehtailijaa, joka yhä tuli heidän perästään.
— Hän on hyvin hienon näköinen, selitteli hän, kun he paluumatkallaan tulivat puistokäytävään. Kunhan hänellä vaan olisi rehelliset aikeet.
Kun he sitten kulkivat portaita ylös, hän näytti äkkiä muistavan jotakin.
— Kuulehan, sano minulle, mitä nuo neidit kuiskuttelivat toisilleen korvaan; muistathan tuon Sophien ruokottomuuden?
Eikä Nana suinkaan kursaillut. Hän otti vain rouva Lerat'a kaulasta ja pakotti hänet tulemaan kahta askelta alemmaksi, koska sellaista todellakaan ei voinut sanoa ääneen porraskäytävässäkään. Ja hän kuiskasi hänelle tuon sanan. Se oli niin raaka, että rouva Lerat vain puisti päätään, mulkoili silmillään ja väänti suutaan. Hän oli siis vihdoinkin saanut sen tietää, niin ettei se enää vaivannut häntä.
Kukantekijät pitivät syödessään ruuan polvillaan, ettei työpöytä likaantuisi. He ahtoivat suuhunsa minkä vain kerkesivät; heistä tuntui syönti ikävältä; mieluummin he käyttivät joutoaikaansa katsellakseen ohikulkijoita tai kertoakseen toisilleen salaisuuksiaan nurkissa. Sinä päivänä he koettivat arvailla, missä tuo äskeinen herra mahtoi olla; varmaankin hän oli mennyt matkoihinsa. Rouva Lerat ja Nana iskivät toisilleen silmää, mutta eivät virkkaneet mitään. Kello oli jo kymmentä yli yhden, eikä tytöillä vielä näyttänyt olevan mitään kiirettä käydä pihteihinsä käsiksi; mutta silloin Léonie tärähytti huulillaan prrr! aivan kuin maalarit huutaessaan työpaikalla toisiaan, ja antoi siten merkin rouvan tulosta. Siinä paikassa olivat kaikki tuolillaan, nenä työssä kiinni. Rouva Titreville tuli sisälle ja teki kierroksensa ankaran näköisenä.
Siitä päivästä lähtien rouva Lerat ajatteli vain veljentyttärensä ensimmäistä seikkailua. Hän ei enää koskaan laskenut häntä silmistään ja saattoi hänet kotiin aamuin ja illoin, puhellen aina vain vastuunalaisuudestaan. Se tosin ikävystytti Nanata: mutta hän tuli kumminkin hieman pöyhkeäksi siitä, että häntä vartioitiin kuin mitäkin aarretta; ja ne keskustelut, joita nämä molemmat naiset pitivät kulkiessaan kadulla, nappitehtailija kintereillään, kiihottivat Nanata niin, että hän olisi mieluummin halunnut ottaa koko askeleen. Hänen tätinsä ymmärsi hyvin tämän tunteen; nappitehtailijakin, tuo jo ijäkäs ja säädyllinen herra, säälitti häntä, sillä kypsyneemmällä ijällä heränneillä tunteilla on aina juuret syvemmällä. Mutta hän oli varuillaan. Kyllä tuo mies saisi kulkea hänen ruumiinsa yli, ennenkuin pääsisi tytön kimppuun. Eräänä iltana hän lähestyi herraa ja sanoi hänelle vasten naamaa, ettei tuollainen perästä juoksenteleminen ollut sopivata. Herra tervehti häntä kohteliaasti, sanomatta sanaakaan aivankuin vanha sotilas, joka on tottunut esimiestensä tiuskaamisiin. Rouva Lerat ei todellakaan voinut suuttua; nappitehtailija oli kovin hieno tavoiltansa. Ja kun kuljettiin verkalleen työpajasta kotiin päin, sai Nana käytännöllisiä neuvoja rakkausasioissa ja kuuli kaikenlaisia juttuja nuorista tytöistä, jotka olivat perästäpäin joutuneet katumaan, että olivat ruvenneet tekemisiin miesten kanssa; silloin tytön silmät loistivat himokkaina hänen kalpeissa kasvoissaan.
Mutta eräänä päivänä oli nappitehtailija Fauboug-Poissonnière-kadulla rohjennut pistää nokkansa veljentyttären ja tädin väliin, kuiskutellakseen sopimattomuuksia. Ja silloin rouva Lerat pelästyi, sanoi, ettei enää voinut vastata itsestäänkään ja kertoi veljelleen kaikki tyyni. Silloin tuli toinen ääni kelloon. Coupeaulaisten luona syntyi aika meteli. Ensin levyseppä antoi Nanalle kepistä. Mitä täytyi hänen kuulla? Tuo tytönhetale kiemaili ukkoja miellyttääkseen! Vai semmoisia! Jos hänet yllätettäisiin kadulla itseään nuoleskeluttamasta, niin seuraukset olisivat varmat; Coupeau katkaisisi häneltä kaulan, ja vähän joutuin! Olihan aivan kuulumatonta, että tuollainen räkänokka rupesi tahraamaan koko perheen mainetta. Ja hän ravisteli häntä, sanoen, että hänen, piru ollen, tuli pysyä aisoissaan, sillä tästä lähtien hän itse aikoi pitää tyttöä silmällä. Heti kun Nana tuli kotiin, toimitti isä tarkastuksen ja katsoi häntä suoraan silmiin, päästäkseen selville siitä, eikö hänellä tullessaan ollut silmäluomellaan tuollaista pientä suudelmaa, joka painautuu niille aivan melutta. Coupeau nuuski ja käänteli tytärtään. Eräänä iltana Nana sai läksytyksen sentähden, että isä oli huomannut mustan pilkun hänen kaulallaan. Tuo tytönriiviö uskalsi väittää, ettei se ollut mikään suudelmamerkki; niin, hän sanoi sitä aivan yksinkertaisesti mustelmaksi, jonka oli saanut pelihdellessään Léonien kanssa. Kyllä Nana oli saapa mustelmia vastakin, sillä Coupeau aikoi estää hänen rakastelunsa, vaikka hänen täytyisi katkaista häneltä käpälät. Toisinaan kun Coupeau oli hyvällä päällä, hän pilkkasi ja laski leikkiä tytöstä. Niin, kyllä hän oli aika maukas pala miehille, litteä kuin kampela, ja lisäksi hänellä oli niin suuret kuopat olkapäissä, että niihin mahtui koko nyrkki! Nana, jota lyötiin kaikellaisista pahoista teoista, joihin hän oli syytön, ja joka aina vain sai kuulla isältään raakuuksia ja kauheita syytöksiä, alistui niihin ääneti, mutta äreänä kuin ahdistettu metsän peto.
— Jätä hänet rauhaan! sanoi Gervaise, joka oli miestään järkevämpi. Kun noin aina vain puhut hänelle tuollaista, niin hän lopuksi rupeaa sitä himoitsemaan.
Niin, tyttö alkoi todellakin himoita sitä! Keikailemisen halu oli nimittäin mennyt aivan hänen veriinsä, niinkuin isä Coupeau sanoi. Mutta kunniallisenkin tytön himot olisivat voineet herätä sellaisesta, kuin olisi aina kuullut samaa jankutettavan. Noista ijankaikkisista saarnoista oppi tyttö sellaistakin, jota hän ei ennen tiennyt, mikä muutoin oli hyvin ihmeellistä. Silloin Nana vähitellen sai kaikenmoisia kummallisia tapoja. Eräänä aamuna Coupeau huomasi hänen ottavan paperitötteröstä jotakin ja hankaavan sitä naamaansa. Se oli puuteria ja sitä tyttö hupakko hieroi ihoonsa, vaikka se ilmankin oli hienoa kuin silkki. Silloin isä otti paperitukon ja hankasi sillä tyttärensä kasvoja, niin että olivat tulla vereslihalle, ja haukkui häntä myllärin tytöksi. Toisen kerran Nana toi tullessaan punaisia nauhoja, korjaillakseen tuota vanhaa, mustaa hatunrähjää, joka häntä hävetti niin kovasti. Coupeau kysyi raivoissaan, mistä Nana oli saanut nuo nauhat. Oliko hän tienannut ne selällään, vai oliko hän ehkä varastanut ne? Vetelehtijä tai varas hän oli, ehkäpä jo molempiakin. Useita kertoja näki Coupeau siten Nanan käsissä kauniita esineitä, milloin karneolisormuksen, milloin pitsillä varustettuja kalvosimia, milloin tuollaisen litteän sydämen, medaljongin, jota tytöt pitivät nisiensä välissä. Coupeau tahtoi murskata kaikki; mutta tyttö puolusti kapineitaan vimmatusti: ne olivat hänen omia tavaroitaan, hän oli saanut tai vaihtanut niitä naistovereiltaan verstaassa. Sydämen hän oli löytänyt Abukirin kadulta. Kun Coupeau polki tuon sydämen kenkänsä korolla rikki, jäi Nana seisomaan suorana, kalpeana ja kiukkuisena, ja joutui niin sisällisen kiihkon valtaan, että halusi syöksyä isänsä päälle riistämään häneltä jotakin. Kahden vuoden ajan oli hän uneksinut saavansa tuollaisen sydämen, ja nyt tuo mies polki sen mäsäksi. Ei, se oli Nanan mielestä jo liikaa, siinä oli vihdoinkin kylliksi.