Muutoin johtui se tapa, jolla Coupeau aikoi opastaa ja vartioida Nanata, enemmän ärsytyksen halusta kuin kunniantunnosta. Usein hän oli väärässä ja hänen väärä menettelynsä teki tytön aivan epätoivoiseksi. Nana alkoi jäädä pois verstaasta; kun sitte levyseppä antoi hänelle selkään, niin tyttö teki pilkkaa hänestä ja sanoi, ettei enää tahtonut mennä Titrevillen verstaaseen, koska hänet siellä pantiin istumaan Augustinen viereen, jonka henki aina haisi, ties mitä hän sitten oli syönyt. Silloin Coupeau saattoi itse hänet Kairon kadulle ja pyysi rouvaa asettamaan hänet rangaistukseksi aina Augustinen viereen. Kahden viikon aikana hän joka aamu vaivasi itseään menemällä Poissonnièren portilta saattamaan Nanata aina verstaan ovelle saakka. Hän jäi vielä viideksi minuutiksi seisomaan katukäytävälle, ollakseen varma siitä, että tyttö oli mennyt sisään. Mutta kun hän eräänä aamuna pysähtyi erään toverinsa seurassa viinikauppiaan luo Saint-Denis'n kadulla, niin hän kymmenen minuutin päästä näki tytön juoksevan aika kyytiä katua alaspäin, heitellen häntäänsä. Kahden viikon ajan oli hän antanut isänsä seisoa siinä ovella ja hiipinyt toiseen kerrokseen, sen sijaan että olisi mennyt verstaaseen, ja istuutunut portaille odottamaan, kunnes isä oli mennyt tiehensä. Kun Coupeau tahtoi siitä syyttää rouva Lerat'a, niin tämä vastasi hänelle terävästi, ettei hän aikonut ottaa läksytystä vastaan: hän oli sanonut veljensä tyttärelle kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa miehiä vastaan; se ei ollut hänen syynsä, jos tyttö yhä halusi olla miesten kanssa tekemisissä; nyt hän pesi kätensä ja vannoi, ettei enää sekaantuisi koko asiaan, sillä hän tiesi nyt, mitä hän tiesi, oli kuullut, mitä perheen kesken juoruttiin, miten häntä oli uskallettu syyttää siitä, että hän muka itsekin rupesi joutumaan Nanan kanssa hunningolle ja että hän muka tunsi rietasta iloa siitä, kun näki Nanan aivan silmiensä edessä lankeavan. Muutoin Coupeau sai kuulla rouva Titrevilleltä, että Nanan oli viekotellut työstä pois eräs kukkastentekijöistä, tuo Léonien hutale, joka äskettäin oli jättänyt kukkaisten laittamisen sikseen, voidakseen elää kuin viimeistä päivää. Epäilemättä Nana jonka ainoana mielitekona oli makeisten syönti ja toimettomana vetelehtiminen kaduilla, olisi vielä voinut mennä naimisiin ja saada myrttiseppeleen otsalleen. Mutta perhana! silloin piti pitää kiirettä, jos mieli antaa hänet miehelle vielä ehyenä, puhtaana ja hyvässä kunnossa, yhtä täydellisenä kuin kunniansa tuntevat neitoset.
Kotona Goutte-d'Or'in kadun varrella puhuttiin Nanan ukosta, aivan kuin kaikki olisivat hänet tunteneet. Hän oli yhä edelleen hyvin kohtelias, vieläpä vähän arkakin, mutta itsepäinen ja kärsivällinen kuin piru; hän kulki aina Nanan jäljessä kymmenen askeleen päässä hänestä ikäänkuin tottelevainen koira. Joskus hän tuli pihallekin. Rouva Gaudron tapasi hänet eräänä iltana toisen kerroksen portaitten käänteessä, livistämässä pakoon kaidepuuta pitkin, pää kumarassa, veri kuumana ja peloissaan. Ja Lorilleux'läiset uhkasivat muuttaa pois koko talosta, jos heidän veljentyttärensä vielä kulettaisi miehiä hännässään, sillä alkoi jo käydä inhottavaksi, kun portaat aina olivat täynnä miehiä, ja kun ei enää voinut mennä ulos tapaamatta heitä joka portaalla nuuskimassa ja odottamassa; olisi todellakin voinut luulla, että siinä päässä taloa säilytettiin jotakin ihmeellistä ulkomaan elävää, jota kaikki tulivat katsomaan. Bochelaiset surkuttelivat herra raukan kohtaloa; olihan hän kunnianarvoinen mies, joka oli pikeentynyt tuohon kepeäjalkaiseen tyttöön. Ja sitä paitsi hän oli liikemies, he olivat nähneet hänen nappitehtaansa Villetten bulevardin varrella; hän olisi voinut tehdä jonkun kunniallisen tytön onnelliseksi, jos sallimus olisi saattanut sellaisen hänen tielleen. Portinvartijan väki oli ottanut hänestä tarkan selon, ja sen nojalla kaikki sen kaupunginosan asukkaat, Lorilleux'läisetkin tunsivat syvää kunnioitusta ukkoa kohtaan, nähdessään hänen kulkevan Nanan kintereillä huuli lerpallaan, naama kalpeana ja harmaa parta huolellisesti leikattuna.
Ensimmäisen kuukauden aikana tuotti ukko Nanalle paljon hauskuutta. Kyllä maksoi vaivan nähdä hänet siinä alinomaa hääräämässä hänen ympärillään. Oli se koko peijakas! Milloin vain pääsi lähelle, kopeloi hän hänen hameensa takapuolta väentungoksessa, olematta niinä miehinäkään. Ja minkälaiset jalat hänellä oli! Hienot rimpulat, aivankuin tulitikut! Päälaella hänellä ei ollut niin haiventakaan, mutta sen sijaan neljä sileäksi kammattua hiusta niskassa, niin että Nanan aina teki mieli kysyä häneltä sen parturinsällin osotetta, joka oli pannut hänen tukkansa jakaukselle. Voi mikä ukon rähjä hän oli! Hänelle sai nauraa pakahtuakseen.
Mutta kun nappitehtailija ei jättänyt Nanata hetkeksikään rauhaan, niin sepä ei tuntunut tytöstä enään kovinkaan hauskalta. Hän tunsi salaista pelkoa tuota miestä kohtaan ja olisi huutanut, jos hän olisi ruvennut lähentelemään häntä. Usein kun Nana pysähtyi kultasepän puodin ikkunan eteen, hän kuuli ukon yht'äkkiä ihan takanaan änkyttävän yhtä ja toista. Ja kaikki, mitä hän siinä sanoi, oli totta; Nana olisi mielellään tahtonut saada samettinauhasta riippuvan ristin kaulaansa, tai pienet verenpisaran kokoiset koralli-korvarenkaat. Mutta vaikka hän ei olisikaan niin kiihkeästi halunnut koristeita itselleen, ei hän todellakaan voinut enää esiintyä yhtä huonosti puettuna kuin tähän asti; hän ei olisi enää viitsinyt paikkailla vaatteitaan Kairon kadun verstaasta keräämillään nauhanpätkillä, ja varsinkin hän oli kyllästynyt hatunrähjäänsä, jota koristaakseen hän oli pimittänyt rouva Titrevilleltä kukkia. Kun Nana siinä kaiken ikkunoista säteilevän loisteen häikäisemänä kahlasi katulätäköissä, joista ohi ajavat vaunut räiskyttivät kuraa hänen päälleen, sai hän mielitekoja, jotka hiukoivat hänen vatsaansa kuin kovin nälkä; hän tahtoi hienoja vaatteita päälleen, päästä ravintoloihin syömään, käydä teatterissa ja saada oman, hyvin kalustetun huoneen. Hän pysähtyi aivan kalpeana kiihkeästä halustaan; hänestä tuntui ikäänkuin Pariisin katukivityksestä olisi kuumuus noussut hänen reisiinsä; hänen olisi julmasti tehnyt mieli haukata palanen niistä nautinnoista, jotka joka askeleella katukäytävän vilinässä häntä houkuttelivat. Ja juuri silloin oli ukko kuin tilattuna kuiskuttelemassa hänen korvaansa kaikellaisia ehdotuksia. Voi kun Nana mielellään olisi paiskannut hänelle kättä, ellei hän olisi pelännyt häntä ja tuntenut sisällistä vastenmielisyyttä, joka sai hänet yhä lujemmin kieltäytymään; ja kaikista pahoista taipumuksistaan huolimatta hän vihasi ja inhosi tuota tuntematonta miestä.
Mutta talven tullessa kävi elämä Coupeaulassa sietämättömäksi. Joka ilta sai Nana selkäänsä. Kun isän käsi oli lyömisestä lapaantunut, sai Nana äidiltään korvatillikoita, että oppisi käyttäytymään ihmisiksi. Usein kaikki olivat yhdessä mylläkässä; kun toinen vanhemmista löi Nanata, niin toinen puolusti häntä, kunnes kaikki kolme lopuksi kierivät lattialla astian sirpaleiden seassa. Sitä paitsi ei ruokaa ollut koskaan riittämään asti ja huoneessa oli kylmä kuin haudassa. Jos tyttö osti itselleen jonkin pikkuesineen, kaulanauhan tai kalvosinnapit, niin vanhemmat ottivat ne häneltä takavarikkoon ja veivät panttilaitokseen. Muuta ei Nana voinut sanoa omakseen kuin korvatillikat, joita hän sai illalla, ennenkuin pani maata ryysyläjälleen: siinä hän sitten värjötti lyhyen hameensa alla, joka hänellä oli ainoana peittonaan. Ei, tätä kirottua elämää ei saanut jatkua, hän ei tahtonut täällä henkeään heittää. Hänen isänsä ei ollut pitkiin aikoihin välittänyt hänestä ollenkaan; kun miehestä tulee sellainen patajuoppo, kuin hänen isänsä, ei hän enää olekkaan mikään isä, vaan saastainen elukka, josta tahtoo päästä erilleen, niin pian kuin mahdollista. Ja nyt äitikin vuorostaan kävi päivä päivältä yhä vieraammaksi hänen tunteilleen. Hänkin juopotteli, meni mielellään hakemaan miestään ukko Colomben luota, sillä hän toivoi, että siellä tarjottaisiin naukkuja; ja hän istuutui mukavasti pöydän ääreen, osottamatta ensinkään sitä vastenmielisyyttä, joka oli vallannut hänet ensi kerralla siellä käydessään, tyhjensi lasit yhdellä kulauksella, hankaili kyynäspäitään tuntimääriä pöytää vasten, ja kun hän lähti pois, oli hänellä silmät pullistumaisillaan kuopistaan. Kun Nana kulkiessaan Ansan ohi näki äitinsä istua retkottavan perällä räyhäävien miesten keskellä, nenä lasissa kiinni, niin hän kävi kiukusta kalpeaksi, sillä nuoriso, jota luonto vetää toisellaisiin nautinnoihin, ei voi käsittää juopottelun tuottamaa huvitusta. Sellaisina iltoina tuntui koti Nanasta kauhealta; isä juovuksissa ja äiti juovuksissa, ei niin murentakaan leipää ja huone täynnä liköörin löyhkää, kuin mikäkin kapakka. Ei pyhimyskään olisi voinut jäädä sinne. Ei siis ollut ihmeellistä, että Nana viimein pisti pillinsä pussiin ja lähti sieltä tiehensä; vanhemmat saivat syyttää itseään siitä, että olivat karkottaneet hänet kotoa pois.
Eräänä lauvantaina tapasi Nana kotiin tullessaan isänsä ja äitinsä kauheassa tilassa. Coupeau makasi poikkipuolin vuoteella ja kuorsasi. Gervaise istui käppyrässä tuolilla ja pyöritteli päätään, tuijottaen silmät sameina tyhjään ilmaan. Hän oli unhottanut lämmittää päivälliseksi lihaliemen tähteen. Niistämätön kynttilä valaisi tämän pahnan inhottavaa kurjuutta.
— Vai sinä se olet, sen retkale? änkytti Gervaise. Kyllä sinä kohta saat lämpimät tuliaiset isältäsi.
Nana ei sanonut sanaakaan, seisoi siinä aivan kalpeana ja katseli kylmää uunia, tyhjää pöytää ja hämärää huonetta, jonka nuo molemmat juopporentut eläimellisyydellään tekivät vieläkin kamalammaksi. Hän ei ottanut hattua päästään, kulki vain kerran huoneen ympäri, avasi sitten hammasta purren oven ja lähti ulos.
— Aiotko mennä? kysyi hänen äitinsä voimatta kääntää päätään.
— Aion; unohdin jotakin. Tulen kohta takaisin… Hyvästi!