Mutta Poisson oli noussut tuoliltaan. Hän lähestyi hatuntekijää ja laski kätensä sydämelleen, sanoen:
— Te loukkaatte minua, Auguste. Sanokaa mitä tahdotte, mutta älkää kajotko persoonallisuuksiin.
Virginie tuli silloin väliin ja pyysi heitä lopettamaan suunpieksämisensä. Hän välitti viis koko Euroopasta. Kuinka nuo molemmat miehet, joilla kaikista muista asioista oli samat mielipiteet, viitsivätkään ruveta kinastelemaan, kun politiikka vain tuli puheeksi! He mutisivat hetken aikaa jotakin partaansa. Sitten toi poliisi, näyttääkseen ettei hän kantanut vihan kaunaa, pikku rasian kannen, jonka hän juuri oli saanut valmiiksi; sen yläreunaan oli piirretty sanat: Augustelle, ystävyyden muistoksi. Siitä mielissään Lantier heittäytyi niin rennosti selkäkenoon, että tuli melkein makaamaan Virginien päälle. Ja Poisson katseli sitä vanhan muurin värisellä naamallaan, jossa sameat silmät eivät näyttäneet kielivän mitään; hänen punaisissa viiksissään vaan liikkuivat karvat silloin tällöin niin omituisella tavalla, että se olisi voinut saattaa levottomaksi miehen, joka ei olisi ollut yhtä varma asiastaan kuin hatuntekijä.
Tuo juukelin Lantier esiintyi sellaisella tyynellä ja varmalla tavalla, joka miellyttää naisia. Kun Poisson käänsi selkänsä, sai se hänessä heräämään hassun päähänpiston painaa suudelma rouva Poissonin vasemmalle silmälle. Tavallisesti hän oli varovainen ja viisas; mutta kun hän oli väitellyt politiikasta, uskalsi hän tehdä vaikka mitä, näyttääkseen olevansa oikeassa naisten silmissä. Nuo himokkaat hyväilyt, joita hän häpeämättömästi jakeli salaa poliisin selän takana, korvasivat hänelle keisarivallan, joka muutti koko Ranskan haureuslaitokseksi. Mutta tällä kertaa hän oli unhottanut, että Gervaise oli saapuvilla. Tämä oli juuri huuhdellut ja kuivannut puodin lattian ja seisoi nyt myymäpöydän ääressä odottamassa kolmenkymmenen soun palkkaansa. Silmälle painettu suudelma ei lainkaan häirinnyt hänen mielenrauhaansa; hän piti sitä luonnollisena asiana, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Virginie näytti vähän suuttuneelta. Hän heitti nuo kolmekymmentä souta tiskille Gervaisen eteen. Tämä ei liikahtanut paikaltaan, vaan näytti yhä odottavan, vavahdellen vielä rasittavasta lattianpesusta, märkänä ja rumana kuin lokaviemäristä nostettu koira.
— Hän ei siis sanonut teille mitään? kysyi hän vihdoin hatuntekijältä.
— Kuka sitte? huusi tämä. Niin, tosiaankin, Nana!… Ei, ei mitään muuta. Sillä herjalla on suu kuin pikkuinen mansikkatuokkonen!
Ja Gervaise lähti tiehensä kolmekymmentä souta kourassaan. Hänen kenkärajoistaan, joista pohjat olivat irtautuneet, pursusi vettä kuin paloruiskusta joka askeleella, jättäen katukäytävälle märät jäljet hänen leveistä anturoistaan.
Naapuristossa kertoivat nykyään toiset akat, jotka olivat samallaisia juoppoja kuin Gervaisekin, että hän joi saadakseen lohdutusta tyttärensä lankeemuksesta. Itsekin hän särpiessään viinalasistaan tiskin ääressä tekeytyi murheellisen näköiseksi kuin mikäkin näyttelijätär ja kulahutti ryypyn kurkkuunsa toivottaen, että se päättäisi hänen päivänsä. Ja palatessaan kotiinsa, sika viitenä silmissä, hän soperteli, että se johtui surusta. Mutta kunnialliset ihmiset kohauttelivat olkapäitään. Kyllä hänet tunnettiin, vai surunsa laskuun hän pani Ansan ryypyt! Ainakin sitä sopi hyvällä syyllä sanoa pullosuruksi. Tosin hän aluksi ei jaksanut sulattaa Nanan pakoa. Se mikä hänessä vielä oli jäljellä kunniantuntoa nousi kapinaan; sitäpaitsi yleensä ei kukaan äiti mielellään tunnusta, että hänen tytärtään ehkä juuri parast'aikaa sinuttelee kuka tahansa, joka hänen tielleen osuu. Mutta hän oli jo liiaksi eläimistynyt, hänen järkensä jo pehmennyt ja sydämensä murjoutunut, jotta tätä häpeäntuntoa olisi voinut kestää kauvan. Hänestä sellainen tunne haihtui yhtä pian kuin se oli tullutkin. Saattoi hyvinkin kulua viikkokausi, ettei hän lainkaan ajatellut tyttöletukkaansa. Mutta yht'äkkiä hänet saattoi vallata hellyyden tai vihan puuska, joka johtui milloin nälästä, milloin liiasta syönnistä, raivoisa halu saada Nana käsiinsä ja joko suudella tai pieksää häntä, sen mukaan millä päällä hän sattui olemaan. Lopulta hänellä ei ollut enään mitään selvää käsitystä kunniallisuudesta. Mutta olihan Nana hänen, vai mitä? Ja kun kerran kellä on mitä omaisuutta, niin ei sen soisi haihtuvan kuin tuhka tuuleen.
Ja aina kun tällaiset ajatukset johtuivat Gervaisen mieleen, kulki hän pitkin katuja tähystellen ympärilleen kuin salapoliisi. Voi jos hän olisi yhyttänyt kelvottoman sikiönsä, niin hän olisi koreasti taluttanut hänet kotiin! Sinä vuonna pantiin koko kortteli mullin mallin. Silloin puhkaistiin Magentan ja Ornanon bulevardit, jotka veivät mennessään entisen Barrière Poissonnièren ja tekivät ison aukon ulkobulevardiin. Ei ollut enää tuntea koko tienoota. Koko toinen puoli Poissoniers-katua oli jaotettu maan tasalle. Nyt pääsi Goutte-d'Or'in kadullekin laajasta aukosta valoa, auringonpaistetta ja raitista ilmaa; ja niiden hökkelien sijalla, jotka sillä puolella olivat tukkineet näköalan, kohosi Ornanon bulevardilla upea kuusikerroksinen, kirkon tapaan tehty rakennus, jonka kirkkaat, kirjailluilla verhoilla varustetut ikkunat todistivat rikkautta. Tuo häikäisevän valkoinen talo, joka sijaitsi aivan katua vastassa, näytti luovan sille kokonaisen valovirran. Ja se synnytti joka päivä riidan Lantier'n ja Poissonin välillä. Hatuntekijällä riitti aina puhumista Pariisin katujen puhkaisemisesta; hän syytti keisaria siitä, että tämä tunki palatsejaan joka paikkaan, pakottaakseen työmiehiä muuttamaan maaseudulle; mutta poliisi vastasi siihen kiukusta kalpeana, että keisari katsoi juuri työmiesten parasta ja että hän jaottaisi vaikka koko Pariisin maan tasalle, jos niin tarvittiin, vain siksi että he saisivat työtä. Gervaisekin näytti olevan harmissaan näistä kaunistuksista, jotka riistivät häneltä sen pimeän etukaupungin sopen, johon hän oli tottunut. Hänen harminsa johtui siitä, että korttelia kaunistettiin juuri siihen aikaan, kun hän itse alkoi ränsistyä. Kun ihminen rypee loassa, niin ei tee mieli saada päivänsädettä valaisemaan suoraan päälakeaan. Sentähden olikin Gervaise niinä päivinä, jolloin hän etsi Nanata, aivan raivoissaan harpatessaan rakennustarpeiden yli, kahlatessaan rapakossa keskentekoisten katukäytävien vieressä ja puskiessaan paalutuksia vastaan. Ornanon bulevardin kaunis rakennus saattoi hänet vihan vimmoihin. Sellaiset rakennukset olivat Nanan tapaisia katukaisoja varten.
Kumminkin hän sai useita kertoja tietoja tyttärestään. Ainahan niitä on hyväsydämisiä ihmisiä, jotka kiiruhtavat kertomaan pahoja kuulumisia. Niin, hänelle oli kerrottu, että Nana oli heittänyt ukkonsa hiiteen, mikä kokemattoman tytön teoksi oli sangen rohkea temppu! Häntä pidettiin hyvänä ukon luona, hemmoteltiin, ihailtiin, olisipa saanut elellä sangen vapaastikin, jos olisi osannut oikein menetellä. Mutta nuoriso on tyhmää, Nana oli tainnut lähteä sieltä jonkun katusankarin seurassa, sitä ei tiedetty aivan tarkalleen. Varmaa vain näytti olevan, että hän eräänä iltapäivänä oli pyytänyt ukoltaan Bastillen torilla kolme souta johonkin pikku tarpeeseen, ja että ukko yhä vielä odotti häntä. Toiset vannoivat nähneensä hänet jälkeenpäin Suuressa huvisalissa Chapelle-kadun varrella tanssimassa viskellen koipiaan kohti korkeutta. Silloin Gervaise päätti käydä kaikissa sen kaupunginosan kapakoissa. Hän ei enään kulkenut yhdenkään tanssisalin oven ohi astumatta sisään. Coupeau oli hänen seurassaan. Aluksi he vain kulkivat kaikkien huoneiden läpi tähystellen kiemailevia tyttöletukoita. Sitten he eräänä iltana, kun heillä oli rahaa, istuivat pöydän ääreen ja joivat ranskalaista viiniboolia virkistääkseen mieltään ja odottaakseen, eikö Nanata kuuluisi. Kuukauden päästä he olivat unhottaneet Nanan, mutta kävivät tanssipaikoissa omaksi huvikseen, siliä he katselivat mielellään tanssia. Tuntimääriä he hankailivat kyynäspäitään pöytää vasten sanomatta sanaakaan, tylsän näköisinä, lattian huojuessa heidän allaan; heistä oli kai kumminkin hauskaa seurata kalpeilla silmillään katutyttöjä näiden pyöriessä tukahuttavan kuumassa, punaisilla lampuilla valaistussa salissa.