Nana kulki paraikaa takaperin, lakaisten lattiata sulillaan, pyöritellen ja täristellen takapuoltaan jotta näyttäisi sievemmältä. Hän sai aika potkun juuri parhaaseen paikkaan, kimposi ylös lattialta ja kävi aivan kalpeaksi nähdessään isänsä ja äitinsä. Häntä ei todellakaan onni seurannut!
— Ulos! ulvoivat tanssijat.
Mutta Coupeau, joka silloin juuri huomasi tyttärellänsä olevan kumppanina tuon laihan, nuoren, päällystakkiin puetun miehen, ei paljoa välittänyt heistä.
— Niin, me juuri olemme tässä! ulvoi hän. Niin, et kai odottanut meitä näkeväsi… Vai täällä sinut siis saa käsiinsä ja tuollaisen keltanokan seurassa, joka vast'ikään kohteli minua hävyttömästi!
Gervaise nykäisi häntä hammasta purren ja sanoi:
— Ole vaiti!… Ei tässä tarvita niin pitkiä selityksiä.
Ja lähestyen Nanata hän antoi hänelle kaksi nasevaa korvapuustia. Ensimäisestä meni sulkahattu vinoon ja toisesta jäi punainen läiskä Nanan poskelle, joka oli valkea kuin palttina. Ällistynyt tyttö otti ne vastaan itkemättä, napisematta. Orkesteri jatkoi soittoaan. Ihmiset suuttuivat ja toistivat kiivaasti:
— Ulos! ulos!
— No niin, alappas laputtaa! sanoi Gervaise; mene edellä! mutta älä yritäkkään luikkia tiehesi, muuten saatan sinut yöksi putkaan!
Tuo pikkuinen, nuori mies oli viisaasti kyllä hävinnyt. Nana kulki sitten edeltä aivan jäykkänä, yhä vielä hämillään kovasta onnestaan. Heti kun hän vain yrittikään vilkua ympärilleen, sai hän takaa päin korvatillikan, joka heti palautti hänet oikealle tolalle. Ja niin he lähtivät ulos kaikki kolme joukon pilkatessa ja ivallisesti nauraessa, ja orkesterin soittaessa tanssin viimeisiä säveleitä sellaisella pauhinalla aivan kuin pasuunat olisivat syytäneet sisältään kanuunankuulia.