Mutta itse hän yltyen omista haukkumasanoistaan ja herjauksistaan alkoi aina uudestaan. Paukutettuaan muutamia kertoja kartullaan ja oltuaan välillä vaiti hän kolme kertaa alotti uudestaan:
— Aivan niin, se on minun sisareni. No oletko tyytyväinen?… He jumaloivat toisiaan. Näkisitpä vaan heidän suutelevan toisiaan!… Hän on hyljännyt sinut äpäröinesi! Tosiaankin kauniita kakaroita, joilla on koko naama ruvessa! Yhdellä heistä on isänä santarmi, eikös niin? ja kolme muuta sinä olet tappanut nälkään, päästäksesi maksamasta ylipainoa rautatiellä tänne tullessasi… Ja sen on sinun Lantier'si meille kertonut. Hänellä on tosiaankin kauniita juttuja kerrottavana. Hän oli jo saanut tarpeensa tuommoisesta rutjakkeesta.
— Haaska! haaska! haaska! ulvoi Gervaise aivan suunniltaan ja täristen raivosta.
Hän kääntyi ympäri ja etsi taas jotakin maasta; ja kun hän ei löytänyt muuta kuin pienen pesupunkan, otti hän sitä jaloista ja heitti siniveden Virginien silmille.
— Se ruoja on turmellut minun hameeni, huusi tämä. Häneltä oli toinen olkapää kastunut ja vasen käsi siniseksi värjääntynyt, Odotappas, ryökäle!
Hänkin vuorostaan sieppasi ämpärin ja tyhjensi sen Gervaisen päälle. Silloin syntyi hirveä tappelu. He juoksivat molemmat pitkin korvoriviä, tempasivat täysiä ämpäriä ja hulauttivat ne toistensa päälle joka kerta syytäen toisilleen haukkumasanoja silmät korvat täyteen. Gervaisekin antoi nyt jo sanan sanasta.
— Saas tästä, sika! Se vilvoittaa takapuoltasi.
— Liotappas tällä likojasi, senkin märännys ettäs kerrankin elämässäsi saat ne lähtemään.
— Kyllä minä sinusta liat lohkasen, pitkä roikale!
— Vielä yksi!… Huuhdoppas tällä hampaitasi.