Lopulta he täyttivät ämpärinsä raanoista. Ja odottaessaan niiden täyttymistä he jatkoivat sanasotaansa. Ensimäiset ämpärit olivat huonosti tähdätyt eikä niistä sattunut maaliin kuin muutama pisara. Mutta pian heidän kätensä tottui tarkemmaksi. Virginie sai ensiksi ämpärillisen suoraan vasten naamaa. Vesi juoksi pitkin hänen kaulaansa ja selkäänsä ja tippui hameen alatse. Hän oli vielä siitä vallan huumauksissa, kun toinen ämpärillinen syrjästä päin loiskahti hänen vasenta korvaansa vasten, kasteli tykkänään hänen palmikkonsa, joka oikesi suoraksi kuin piiska pitkin selkää. Gervaise sai ensin kintuilleen; yksi ämpärillinen täytti hänen kenkänsä ja räiskähti ylös pitkin sääriä; pari seuraavaa valahti hänen lanteilleen. Pian oli muuten mahdoton enää nähdä, mihin kohden milloinkin sattui. He olivat molemmat likomärkiä kiireestä kantapäähän: vaatteet ihossa kiinni, hameet sääriä myöten he värjöttivät laihtuneen ja ujutetun näköisinä. Vesi valui heistä joka puolelta kuin sateenvarjosta rankkasateella.
— Tämäpä vasta on hauskaa, huusi eräs pesijätär käheällä äänellä.
Kaikilla oli hirveän hauska. Katsojat olivat väistyneet loitommaksi, jotta vesi ei räiskyisi heidän päälleen. Pilapuheita ja suosionhuutoja kuului veden loiskeen kanssa sekaisin. Koko lattia lainehti vedestä, jossa molemmat naiset kahlasivat nilkkaa myöten. Mutta yht'äkkiä tempasi Virginie salakavalasti eräältä lähellä olevalta pesijättäreltä ämpärin kuumaa lipeää ja lennätti sen Gervaisea kohti. Kuului parkaisu. Luultiin hänen korventuneen. Mutta häneltä ei ollut kuin vasen jalka hiukan palanut. Ja tuskan raivolla hän kaikin voimin heitti tyhjän ämpärin Virginien jaloille, niin että tämä kaatui.
Kaikki pesijättäret puhuivat yht'aikaa.
— Hän on katkaissut häneltä jalan!
— Mutta toinenhan tahtoi keittää hänet elävältä.
— Vaaleatukkainen on sittenkin oikeassa, jos häneltä on viety mies.
Rouva Boche nosteli käsiään taivasta kohti päivitellen. Hän oli varovaisesti vetäytynyt suojaan kahden korvon väliin. Lapset, Claude ja Etienne olivat peloissaan ja itkusta tikahtamaisillaan tarttuneet hänen hameeseensa ja huusivat yhtä mittaa: Äiti! Äiti! Kun ovenvartija näki Virginien viruvan maassa, juoksi hän Gervaisen luo ja veti häntä hameesta hokien:
— Voi, tulkaa toki pois! Hillitkää luontonne!… Minun ihan mieltäni kääntää. Eihän tämmöistä rytäkkää ole vielä ennen nähty.
Mutta hänen täytyi peräytyä ja vetäytyä takaisin korvojen väliin lasten luo. Virginie oli hypännyt ylös ja hyökännyt Gervaisen kurkkuun käsiksi. Hän puristi häntä kaulasta tahtoen kuristaa hänet. Silloin tämä kiivaalla nykäyksellä tempasi itsensä irti ja tarttui Virginien palmikkoon ikäänkuin hän olisi tahtonut kiskoa irti hänen päänsä. Tappelu alkoi uudestaan ilman huutoja ja haukkumasanoja. He eivät vielä ryhtyneet sylipainiin vaan raapivat ja repivät toistensa kasvoja ja käsiä ja mitä vaan eteen sattui. Virginie menetti punaisen nauhansa ja sinisen hiusverkkonsa; hänen liivinsä kaulus repesi niin että iho tuli paljaaksi olkapäätä myöten. Gervaiselta taas oli hiha lähtenyt irti hänen valkeasta nutustaan hänen tietämättä, miten se oli tapahtunut, ja pitkä repeämä hänen paidassaan paljasti hänen vartalonsa vyötäisiin asti. Vaatepalaset lentelivät. Gervaisestä näkyi ensin veri vuotavan; hän oli saanut kolme pitkää naarmua, jotka ulottuivat suusta leuvan alle; joka kerran kun toinen iski, hän pani silmänsä kiinni, peläten että tämä repisi ne hänen päästään. Virginiestä ei vielä lähtenyt verta. Gervaise tavotteli hänen korviaan ja raivostui, kun hän ei niihin ylettänyt. Vihdoin kun hän sai kiinni hänen toisesta korvarenkaastaan, josta riippui keltainen lasipäärynä, kiskasi hän siitä niin, että korvanlehti halkesi; verta alkoi vuotaa.