— He tappavat toisensa! erottakaa nuo syöjättäret! huusi useita ääniä.
Pesijättäret olivat tulleet lähemmäksi. Syntyi kaksi puoluetta. Toiset yllyttivät molempia niinkuin tappelevia koiria, toiset, hermostuneemmat aivan vapisivat ja hirviämättä enää katsoa käänsivät päänsä pois sanoen, että he ihan varmaan tulevat siitä kipeiksi. Tappelu oli vähällä käydä yleiseksi. Haukuttiin toisiaan sydämettömiksi heittiöiksi; paljaita käsivarsia ojennettiin; kolme korvapuustia läiskähti.
Rouva Boche lähti kumminkin etsimään pesulaitoksen renkiä.
— Charles! Charles!… Missähän hän on?
Hän löysi hänet ensi rivissä katsomassa käsivarret ristissä. Hän oli paksukaulainen pitkä velikulta. Hän nauroi ja nautti nähdessään vilahduksia naisten paljaasta ihosta. Pienempi, vaalea oli lihava ja pullea kuin peltopyy. Sepä olisi lystiä, jos hänen paitansa kokonaan halkeisi.
— Kas! sanoi hän siristäen toista silmäänsä, hänellä on luomi kainalossa.
— Kuinka! siinäkö te seisotte! huusi rouva Boche huomatessaan hänet. Mutta auttakaahan toki meitä erottamaan heitä!… Tottahan te saanette heidät erilleen.
— Oho! ei, kiitoksia! Tapelkoot vain minusta nähden! sanoi hän rauhallisesti. Repisivät vielä silmät päästäni, niinkuin tässä tuonoin… Ei se ole minun asiani, minä saisin liian paljon hommaa… Olkaa huoleti. Pieni suonenisku tekee heille hyvää. Se lauhduttaa heitä.
Ovenvartija puhui silloin, että olisi mentävä sanomaan poliisille. Mutta pesulaitoksen emäntä, se nuori, hintelä, kipeäsilmäinen nainen teki kerrassa tenän. Hän toisti moneen kertaan:
— Ei, ei, en minä anna, sehän vahingoittaisi koko laitoksen mainetta.