— Rouva Coupeau, kuiskasi tyttö, pyytäisin teitä…
Liian lyhyillä käsivarsillaan hän koetti kainosti vetää lakanata päällensä, sillä häntä hävetti, kun isänsä näki hänet alastomana. Bijard'in tylsistyneet silmät tuijottivat yhä ruumiiseen, jonka viheliäisyys oli hänen työtään, ja hän pyöritteli päätään hitaasti kuin eläin, joka on oloonsa ikävystynyt.
Peitettyään Lalien, ei Gervaise voinut jäädä sinne kauvemmaksi. Kuolevan voimat heikontuivat yhä enemmän; hän ei enään puhunut mitään, mutta hänen silmissään oli yhä vieläkin entinen synkän surullinen katse, aivan kuin nöyrällä ja haaveilevalla pikkutytöllä, ja tämän katseensa hän kiinnitti molempiin lapsiinsa, jotka paraikaa leikkelivät paperikuvia. Huone peittyi hämärään. Bijard hautoi humalaansa. Hän oli liian tylsä tietääkseen mitään kuolonkamppailusta. Ei, ei! Elämä oli liian kauheata! Voi kuinka kurjaa, kuinka kurjaa! Ja Gervaise lähti pois, kulki portaita alas, tietämättä mitä teki, pää sekavana ja niin syvän inhon valtaamana, että hän mielellään olisi heittäytynyt pitkälleen omnibussin pyörien alle, päästäkseen tästä kaikesta.
Juostessaan siinä ja nuristessaan kirottua kohtaloansa vastaan, hän huomasi joutuneensa talon edustalle, jossa Coupeau sanoi työskentelevänsä. Hänen jalkansa olivat vieneet hänet sinne, ja hänen vatsansa alkoi uudelleen laulaa nälän valitusvirttä, jossa oli yhdeksänkymmentä värssyä ja jonka hän osasi ulkoa. Tällä tavalla hän saisi käsiinsä rahat ja saisi tehdyksi ostoksiaan, jos saisi Coupeaun kynsiinsä tämän tullessa työstä. Vähän aikaa hän saisi odottaa, mutta sen hän kyllä jaksaisi vielä sulattaa, koska kerran oli edellisestä päivästä saakka tullut toimeen imeksimällä vain peukaloitaan.
Tämä talo oli Charbonnière- ja Chartres-kadun kulmauksessa, kurjan aukealla paikalla, johon tuuli puhalsi joka ilmansuunnalta. Hitto soikoon! ei siellä tuntunut lämpimältä katuja mittaillessa. Jos edes olisi ollut turkit päällä! Taivas oli yhä edelleen ikävän harmaan värinen ja lumi, jota oli kokoontunut pilviin, peitti koko korttelia kuin mikäkin jäämyssy. Ei hiutalettakaan satanut, mutta ilmassa vallitsi syvä hiljaisuus, joka ennusti Pariisille täydellistä naamiaispukua, sievää, valkeata, uuden uutukaista tanssileninkiä. Gervaise nosti nenänsä pystyyn ja rukoili hyvää Jumalaa, ettei hän vielä laskisi villaansa putoamaan. Hän tömisteli jalkojaan, kurkisti vastapäätä olevaan höystekauppaan, ja kääntyi sitte sieltä pois, koska hänestä oli tarpeetonta kiihottaa nälkäänsä edeltäpäin. Kadunkulmauksessa ei ollut mitään, mikä olisi voinut mieltä ilahduttaa. Muutamia kaulaliinoihin kääriytyneitä kulkijoita kiiti kovaa kyytiä ohi, sillä eihän sitä tietenkään kävele huvikseen, kun pakkanen puristaa peräpakaroita. Gervaise huomasi kuitenkin viisi tai kuusi vaimoa vartioimassa kuten hänkin levyseppämestarin porttia; ne olivat myöskin onnettomia vaimoja, jotka vaanivat miestensä palkkarahoja, estääkseen niitä hupenemasta viinikauppiaan taskuihin. Yksi heistä oli pitkä ja laiha kuin santarmi; hän oli painautunut aivan seinää vasten ja oli valmis hyppäämään miehensä kimppuun takaapäin. Toinen oli pieni, aivan musta, nöyrän ja hennon näköinen; hän käveli viertotien toisella puolella. Kolmas oli aika hompsa; hän oli tuonut muassaan molemmat kakaransa, jotka värisivät ja itkivät, kun hän heitä työnteli oikeaan ja vasempaan. Sekä Gervaise että hänen ammattitoverinsa kulkivat edestakaisin, vilkaisten salaa toisiinsa, mutta sanomatta sanaakaan. Tämä kohtaus oli todellakin helvetin hauskaa! Ei heidän tarvinnut solmia tuttavuutta keskenään, saadakseen tietää toistensa osotteita. He asuivat kaikki samalla Kurjalan kadulla. Puistatti vielä enemmän, kun näki heidän äänettöminä jalkojaan tömistellen kulkevan toistensa ohi tuossa kamalassa tammikuun pakkasessa.
Mutta ei niin ristisielua tullut talosta. Vihdoin näkyi yksi työmies, sitten kaksi, kolme; mutta nämä olivat epäilemättä kunnon sällejä, jotka veivät palkkansa uskollisesti kotiin, sillä he puistivat päätään, nähdessään varjojen puikkivan työpajan edustalla. Pitkä riuku painautui vielä enemmän portinpieltä vasten; ja yht'äkkiä hän syöksyi pienen kalvakan miehen kimppuun, joka ei ehtinyt muuta kuin kurottaa kaulansa ovesta. Temppu oli pian tehty! Eukko tutki häneltä kaikki paikat ja korjasi rahat omaan talteensa. Siinä seisoi sitten mies tyhjin kukkaroin; hänelle ei jäänyt äyriäkään, millä olisi voinut saada naukun! Silloin pieni mies suuttuneena ja epätoivoissaan lähti santarminsa perästä ja keitti hiirille saunavettä aivankuin lapsi. Työmiehiä tuli yhä edelleen talosta. Kun tanakka muori molempien kakaroittensa kanssa oli tullut lähemmäksi, niin kääntyi eräs kookas, tummaverinen koiranhammas hänet huomattuaan kiireesti ovelta hänen miestään varottamaan; ja kun tämä tulla tepasteli ulos, oli hän piilottanut yhden viidenfrancin kappaleen, yhden sievosen uuden uutukaisen sadan soun kolikon kumpaankin kenkäänsä. Hän otti toisen muoskistaan syliinsä ja lähti kulkemaan poispäin, valehdellen kaikenmoista eukolleen, joka torui häntä. Siellä oli veitikoita, jotka hyppäsivät kadulle yhdellä harppauksella, kun heillä oli niin kiire päästä toverien kanssa ryypiskelemään kahden viikon palkkaansa. Siinä oli myöskin synkän ja ränsistyneen näköisiä työmiehiä; he olivat olleet työssä vain kolme tai neljä päivää kahden viikon sijasta ja nyt puristivat palkkaansa kourassaan, haukkuen itseään vetelyksiksi ja vannoen juopon valoja. Mutta kaikkein surullisinta oli tuon pienen, tummaverisen, nöyrän ja hennon vaimon tuska: hänen miehensä, kaunis nuori mies, oli livistänyt tiehensä aivan hänen nenänsä edestä ja sellaista kyytiä, että oli kaataa vaimonsa kumoon; ja tämä lähti yksinään kotiin päin kulkemaan, hoiperrellen puotirivien ohi ja itkien kaikki kyynellähteensä kuiviin.
Vihdoin olivat kaikki työmiehet kulkeneet Gervaisen ohi. Hän seisoi aivan keskellä katua ja tähysteli portille päin. Hänestä alkoi tuntua pahalta. Kaksi työmiestä, jotka olivat jääneet muita kauvemmaksi työpajaan, tuli vielä talosta, mutta Coupeauta ei vain kuulunut. Ja kun hän kysyi työmiehiltä, eikö Coupeau jo tulisi kohdakkoin, niin nämä, huomatessaan mitkä meiningit hänellä oli, vastasivat irvistellen, että toveri lähti juuri jostakin takaportista aika kyytiä Pöllöpään kanssa toimittamaan omia asioitaan. Gervaise ymmärsi yskän. Coupeau oli taaskin valehdellut, eikä Gervaisellä siis enää ollut siellä mitään tekemistä! Silloin hän alkoi hitaasti kulkea Charbonnière-katua alaspäin, vetäen läntistyneitä kenkiään perässään. Hänen päivällisensä riensi aika kyytiä hänen edellään, ja hän katseli, vilusta vavisten, kuinka se riensi eteenpäin valjuun hämäryyteen. Tällä kertaa oli kaikki lopussa. Rahaa hänellä ei ollut niin penniäkään, kaikki toivo oli mennyttä, yö ja nälkä vain oli hänellä edessä! Aivan varmaan häntä odotti kuolema tänä synkkänä yönä, joka alkoi häntä peittää verhoonsa!
Hän kulki par'aikaa raskain askelin Poissonniers-katua ylöspäin, kun hän kuuli Coupeaun äänen. Niin, tuolla hän oli Pikku Civettessä tarjotuttamassa Saappaalla ryyppyjä itselleen. Tuo juukelin Saapas oli tehnyt viisaasti mennessään syyskesällä toden teolla naimisiin erään naisen kanssa, joka oli jo hyvin kamalan näköinen, mutta jolla oli aika sieviä säästöjä; tämä nainen asui Martyr-kadulla, eikä siis ollut mikään laitakaupungin hylkiö. Ja kelpasipa katsoa tuota onnellista kuolevaista, Saapasta, kun hän koetteli elää herroiksi, piti käsiään housuntaskuissa, kävi hyvin puettuna ja oli hyvinvoivan näköinen. Hän oli niin lihonut, ettei häntä enään ollut tunteakaan. Toverit sanoivat, että hänen vaimonsa sai työtä tuttavapiiriinsä kuuluvilta herroilta niin paljon kuin vain tahtoi. Saadappa sellainen vaimo ja huvila maalla, niin ei enään muuta tarvitseisi elämän sulostuttamiseksi. Sen tähden Coupeau ihaillen vilkaisikin Saappaaseen. Eikö sillä penteleellä ollut kultasormuskin pikkurillissään?
Gervaise laski kätensä Coupeaun olalle, juuri kun hän tuli Pikku
Civettestä.
— Kuuleppas, tässä minä odotan… Minulla on nälkä. Eikö sinulla ole mitään siihen sanottavaa?