— Eikö sinulla sitten ole mitään siihen sanottavaa.

— Mutta, herranen aika, kun minulla ei ole mitään! ulvoi hän, kääntyen
Gervaiseen raivostuneena. Jätä minut rauhaan, muutoin minä lyön!

Hän kohotti jo nyrkkiään. Gervaise väistyi ja näytti tehneen jonkin päätöksen.

— Olkoon menneeksi, minä jätän sinut; kyllä minä aina löydän itselleni miehen.

Levyseppä rähähti nauruun. Hän oli ottavinaan koko asian pilan kannalta, ja yllytti häntä, olematta niinä miehinäkään. Se oli todellakin oiva tuuma! Iltaisin voisi Gervaise vielä katulyhtyjen valossa tehdä vallotuksia. Jos hän saisi jonkin miehen kiinni isketyksi, niin tahtoi Coupeau suositella hänelle Kapusiinien ravintolaa; siellä oli yksityisiä huoneita, joissa voi syödä mahansa täydeltä. Ja kun Gervaise lähti vihasta kalpeana kulkemaan ulkobulevardille, huusi Coupeau hänelle vielä:

— Kuulehan, tuo minulle vähän jälkiruokaa, minä pidän tortuista… Ja jos herrallasi on liikoja vaatteita, niin pyydä häneltä vanhaa päällystakkia, että minäkin saan siitä jotakin hyötyä.

Gervaise kulki nopeasti. Hänen korvissaan soi vielä tämä pirullinen pila. Kun hän sitten huomasi olevansa yksin keskellä väkijoukkoa, hidastutti hän kulkuaan. Hän oli tehnyt vakaan päätöksen. Kyllä hänestä oli parempi tehdä näin kuin varastaa, koska hän ei tällä tavoin ainakaan tuottaisi kenellekään vahinkoa. Ei hän koskaan ollut käyttänyt muuta kuin omaa tavarataan. Epäilemättä se ei ollut oikein sopivata; mutta hänen pääkoppansa oli nyt niin sekavana, ettei hän voinut erottaa sopivata sopimattomasta; kun on nälkään kuolemaisillaan, niin ei sitä silloin rupea pitkältä filosofeeraamaan, silloin syö leipää, mistä vain saa käsiinsä. Hän oli tullut Clignancourt'in viertotielle saakka. Yö ei näyttänyt tulevankaan. Silloin hän ajan kuluksi lähti kulkemaan bulevardeja pitkin, ikäänkuin vallasnainen, joka on kävelyllä raittiissa ilmassa hankkiakseen itselleen ruokahalua.

Tähän kaupunginosaan pääsi nyt raitis tuuli joka taholta puhaltelemaan. Se alkoi siinä määrin kaunistua, että Gervaiseä oikein hävetti siellä. Magenten bulevardi, joka lähti Pariisin sydämestä, ja Ornanon bulevardi, joka johti maalle päin, olivat puhkaisseet sen entisten etuvarustusten kohdalta ja hävittäneet koko rykämän vanhoja rakennuksia, muodostaen nyt kaksi puistokatua, joiden varrella talot vieläkin hohtivat kipsistä valkeina; mutta niiden sivuilla oli yhä edelleenkin Faubourg-Poissonnièren ja Poissonniers-kadut, jotka näiden uusien katujen kanssa muodostivat kulmauksia, katkeilivat ja kiemurtelivat kuin sekavat suolet. Jo aikoja sitten oli ulkobulevardit jo laajennettu siten, että kaupunginmuuri oli hajotettu maan tasalle; molemmilla sivuilla kulki nyt viertotie, ja keskellä oli kulkijoita varten vallikäytävä, johon oli istutettu mataloita plataaneja neljään riviin. Siihen oli syntynyt suuri katujenristeys, mistä silmänkantamattomiin haaraantui teitä, joilla kuhisi väkeä mustanaan, joiden päät häipyivät näkyvistä nousevien rakennusten sekasortoon. Mutta korkeiden uutisrakennusten lomassa oli vielä paljon kallistuneita hökkeleitäkin pystyssä; veistoksilla koristettujen talojen välissä kulki mustia kujia ristiin ja rastiin, joiden varsilla vanhojen rähjien koko kurjuus levisi kaikkien nähtäväksi. Pariisin yhä enenevän ylellisyyden alta pilkotti vielä etukaupungin kurjuus, rumentaen tätä uutta, niin nopeasti kohoavaa kaupungin osaa.

Eksyttyään leveän katukäytävän vilinään, joka kulki mataloiden plataanien ohitse, tunsi Gervaise olevansa yksin ja hylätty. Näillä loppumattomiin ulottuvilla puistokaduilla tuntui hänen vatsansa vielä entistäänkin tyhjemmältä. Kuinka oli mahdollista, että tässä ihmisvirrassa, jossa kumminkin oli varakastakin väkeä, ei niin ristisielukaan arvannut hänen kurjaa tilaansa eikä pistänyt kymmentä souta hänen käteensä! Niin, se oli liian suuremmoista, liian kaunista: hänen päänsä meni pyörälle ja hänen jalkansa herposivat, harmaan, äärettömän taivaankannen alla, joka painostavana levisi yli Pariisin. Hämärä oli likaisen keltainen, niinkuin se tavallisesti aina on Pariisissa, ja katuelämä teki niin tympäisevän vaikutuksen, että olisi tehnyt mieli kuolla siihen paikkaan. Kaikki kävi epäselväksi; kauvempana olevat esineet peittyivät liankarvaiseen verhoon. Gervaise, joka oli jo väsynyt, sattui tulemaan paraaseen aikaan, nähdäkseen työmiesten palaavan kotiin työstään. Tähän aikaan hattupäät naiset ja hyvin puetut herrat, jotka asuivat uutisrakennuksissa, hukkuivat kansanjoukkoon, keskelle ihmisvirtaa, jossa kulki työpajojen turmeltuneen ilman kalventamia miehiä ja vaimoja. Magentan bulevardilla ja Faubourg-Poissonnière-kadulla käveli niitä suurissa parvissa hengästyneinä vastamäkeä noustessaan. Omnibussien ja ajopelien korviasärkevässä rätinässä, kuormarattaitten, huonekaluvaunujen ja vankkurien välillä, jotka tyhjinä palasivat kotiin täyttä laukkaa, peittyi viertotie yhä lisääntyvään mekkojen ja puserojen vilinään. Juoksupojat palasivat kantohihnat olalla työstään. Kaksi työmiestä kulki kiireesti rinnakkain ottaen aika harppauksia, puhellen hyvin innokkaasti, huitoen käsillään ja katsomatta toisiinsa; toisia astui päällystakki yllään ja lakki päässä, kumarassa katukäytävän reunalla; toisia tuli viisi tai kuusi peräkkäin, silmät kalpeina, kädet taskussa ja vaihtamatta sanaakaan keskenään. Muutamilla oli sammunut piippu hampaissa. Neljä muuraria ajoi yhteisesti vuokraamillaan kuormavankkureilla, niin että heidän saviämpärinsä hyppelivät. Heidän kalkista valkeat naamansa vilahtivat vaan kuomun aukosta heidän ohi kiitäessään. Maalarit kantoivat maalipyttyään päänsä päällä: eräällä levysepällä oli kainalossa pitkät tikapuut, joilla hän oli puhkaista ihmisiltä silmät; muudan myöhästynyt vesijohtotyömies, jolla oli laatikko selässä, soitti pienellä torvellaan vanhanaikuista laulun säveltä, joka kuului surulliselta kolkossa iltahämärässä. Tuo surullinen soitto näytti säestävän tämän karjalauman töminää, näitä unisia elukoita jotka uupuneina laahustivat kotiin päin! Taaskin oli päivä päättynyt! Päivät olivat todellakin pitkiä ja alkoivat liian usein. Tuskin ennätti syödä vatsaansa täyteen ja sulattaa ruokaansa, kun jo oli täysi päivä käsissä ja täytyi uudestaan alkaa elää kihnuttaa eteenpäin. Mutta hauskat veitikat astuivat reippaasti ja viheltelivät vain rientäessään sinne päin missä keitto oli odottamassa. Gervaise antoi väen vilistä ohitseen: hän ei välittänyt siitä, että häntä tuupittiin oikeaan ja vasempaan ja kuljetettiin virran mukana; sillä eivät miehetkään jouda esiintymään kohteliaasti, kun ovat väsymyksestä näännyksissä ja nälkä kurnii vatsassa.

Kohottaessaan katseensa pesijätär huomasi äkkiä edessään entisen Boncoeurin hotellin. Tässä pienessä talossa oli aikoinaan ollut huonomaineinen kahvila, jonka poliisi oli sulkenut, ja nyt se oli autiona, ikkunaluukut ilmoituksia täynnä: lyhty oli rikki ja sen alkujaan punaiseksi maalattu tolppa lahonnut ja kauttaaltaan homeen peitossa. Mikään ei näyttänyt muuttuneen hänen ympärillään. Paperikauppa ja tupakkamyymälä olivat vielä paikoillaan. Mataloiden hökkelien takaa näkyi vielä viisikerroksisten rakennusten likaisia päätyjä, jotka seistä törröttivät siinä kuin suuret repaleiset varjokuvat. Grand-Balcon'in tanssipaikkaa vain ei ollut enää olemassa; suureen saliin, johon valoa virtasi kymmenestä ikkunasta, oli äskettäin perustettu sokerisaha, josta särinää kuului yhtämittaa. Tuolla Boncoeurin hotellin romukossa oli tämä kirottu elämä alkanut. Hän pysähtyi katselemaan ensi kerroksen ikkunaan, jossa rikkirevitty verho oli roikkumassa, ja hänen mieleensä muistui, kuinka hän oli nuorena elänyt yhdessä Lantier'n kanssa, heidän ensimäiset kinastelunsa, ja kuinka tämä sitten oli häpeällisesti heittänyt hänet. Mutta silloin hän vielä oli nuori, ja kaikki tämä näytti hänestä iloiselta näin perästä päin muistellessa. Hyvä Jumala, siitä oli vain kaksikymmentä vuotta, ja nyt hän jo sortui kadulle! Silloin hänestä tuntui pahalta katsellessa hotellia ja hän palasi bulevardia pitkin Montmartrelle päin.