— Kuulkaahan, herra…
Yht'äkkiä hän huomasi oman varjonsa maassa. Kun hän lähestyi kaasuliekkiä, kävi tämä häilyvä varjo yhtenäisemmäksi ja selvemmäksi; se näytti tavattoman paksulta ja lyhyeltä, aivan luonnottoman pyöreältä. Siinä meni vatsa, rinta ja lanteet, ihan yhteen. Hän ontui niin pahasti, että hänen varjonsa näytti tekevän kadulla kuperkeikan joka askeleella, kuin mikäkin markkinailveilijä. Kun hän sitten lähti liikkeelle, kasvoi ilveilijä jättiläisen suuruiseksi, täytti koko bulevardin, ja teki niin syviä kumarruksia, että särki nenänsä puihin ja talojen seiniin. Herra Jumala, kuinka hullunkurisen ja kauhean näköinen hän oli! Ei hän koskaan ollut huomannut ränsistymistään niin selvästi. Odottaessaan siinä kaasuliekkien valossa hän ei voinut olla tarkastamatta varjoaan, vaan seurasi katseillaan kaikkia sen hyppäyksiä. Oli hänellä siinä koko kaunis hompsa vierellään! Mikä otus! Se varmaankin tuossa paikassa vetäisi miehiä puoleensa. Hän hiljensi äänensä ja uskalsi vain änkyttää ohikulkijoiden selän takana.
— Kuulkaahan, herra…
Sillä välin taisi ilta jo olla kulunut aika pitkälle. Katuelämä kävi yhä pahemmaksi. Ruokapaikat olivat suljetut ja kaasu loisti punaisena viinikaupoissa, joista kuului päihtyneiden käheitä ääniä. Leikinlasku muuttui riidaksi ja tappeluksi. Muudan pitkä ryysyinen paholainen ulvoi: »Lueppas luusi, sillä minä aijon pirstota sinut palasiksi!» Muudan tyttö oli erään kapakan ovella joutunut nyrkkisille henttunsa kanssa ja haukkui häntä likaturvaksi ja siaksi, miehen hokiessa väliin: »Entä sinä itse?» kun ei keksinyt muuta. Päihtymys teki juomarit petomaisiksi, niin että he olisivat tahtoneet tappaa toisensa. Kalpeina ja kasvot pelosta vääristyneinä koettivat ne harvat rauhalliset ihmiset, jotka vielä olivat liikkeellä, rientää ohi niin kiireesti kuin suinkin pääsivät. Syntyi tappelu, jossa eräs juopporenttu kaatua romahti maahan, kun taas, toinen pukareista, luullen antaneensa hänelle sellaisen iskun, ettei hän enää toista tarvinnut, lähti laputtamaan käpälämäkeen. Juomaveikot rallattelivat ruokottomia laulujaan; väliin taas syntyi syvä hiljaisuus, josta vain silloin tällöin kuului päihtyneiden korahduksia ja raskaita romahduksia. Tällä tavoin päättyivät aina työmiesten hurjat juomingit; viiniä oli kello kuudesta lähtien valunut niin virtanaan, että sitä tunkeutui katukäytävillekin. Keskelle katukivitystä oli syntynyt juopuneiden oksennuksista isoja lammikoita, joiden yli myöhästyneiden kulkijain täytyi harppailla. Oli siinä siivoa! Jos outo olisi tullut tälle puolelle kaupunkia, ennen aamusiivousta, niin hän olisi saanut siitä kauniin käsityksen! Mutta nyt siellä juopottelijat mellastivat kuin kotonaan ja välittivät viis koko muusta maailmasta. Siitä oli leikki kaukana! Puukot vedettiin esiin taskusta ja kekkerit päättyivät verenvuodatukseen. Naiset astuivat kovaa kyytiä ja miehet kuljeskelivat vilkkuen ympärilleen verenhimoisin katsein; yö peittyi synkkyyteen ja kirouksiin.
Gervaise astua lynkytti yhä katuja ylös ja alas, ajattelematta muuta, kuin että kunhan häntä vain pysyi yhtä mittaa liikkeessä. Häntä alkoi nukuttaa, jalkansa tuudittamana hän nukahti käydessään; sitten hän yht'äkkiä havahti, katseli ympärilleen ja huomasi kulkeneensa hyvän matkaa tietämättä mistään, ikäänkuin kuolleena. Hänen jalkansa pöhöttyivät rikkinäisissä kengissä. Hän oli niin veltto ja väsynyt, ettei enää tuntenut itseään olevankaan. Viimeinen ajatus, joka pyöri hänen päässään, oli se, että hänen tyttärensä ehkä söi par'aikaa ostereita. Sitten meni kaikki sekaisin hänen päässään, silmät jäivät selki selälleen, mutta ajatteleminen kysyi häneltä liian suurta ponnistusta. Ainoa tunne, joka yhä pysyi hänen hervottomassa olennossaan, oli se, että hänellä oli kauhean kylmä; ei häntä ollut pakkanen koskaan niin kovasti ja jäätävästi purrut. Ei kuolleillakaan liene niin kylmä haudassaan. Hän kohotti raskasta päätään, kun jäätävä viima pieksi hänen kasvojaan. Lunta oli vihdoinkin alkanut putoilla samealta taivaalta, hienoa, kuivaa lunta, jota tuuli pyöritteli ilmassa. Kolme päivää sitä oli jo odotettu. Nyt se tuli parhaaseen aikaan.
Gervaise heräsi tästä ensi puuskasta ja alkoi kulkea kovemmin. Miehiä juoksi hänen ohitsensa rientäen kotiinsa päin, hartiat jo lumesta valkeina. Ja kun hän näki erään miehen, joka kulki hitaasti puiden alla, niin hän lähestyi vielä häntä ja sanoi:
— Kuulkaahan, herra…
Mies pysähtyi, mutta ei näyttänyt kuulleen hänen sanojaan, vaan ojensi kätensä ja kuiskasi hiljaa:
— Antakaa vähän köyhän apua…
He katsoivat toisiinsa. Herra Jumala, niin pitkälle he olivat joutuneet, ukko Bru oli kerjäämässä ja rouva Coupeau kaupittelemassa itseään kadulla. He jäivät suu auki töllistelemään toisiinsa. Nyt he voivat antaa toisilleen kättä. Koko illan oli tuo vanha työmies käyskennellyt kaduilla, uskaltamatta lähestyä ohikulkijoita, ja ensimäinen, jonka puoleen hän kääntyi, oli samallainen nälkäsusi kuin hän itsekin. Herra Jumala, eikö se jo ole surkeata, että on tehnyt työtä viisikymmentä vuotta ja sitten joutuu kerjuulle, että on ollut nokkelimpia pesijättäriä Goutte-d'Orin kadun varrella ja sitten saa päättää päivänsä katuojan reunalla! He katsoivat yhä toisiinsa. Sitten he lähtivät, sanomatta sanaakaan toisilleen, kumpikin taholleen, lumen piestessä heidän kasvojaan.