Oli noussut oikea pyry. Hieno lumi, jota näytti yht'aikaa tupruuttavan joka ilmansuunnalta, pyöri aukeilla paikoilla ja muodosti isoja kinoksia. Ei voinut nähdä kymmentä askeltakaan eteensä, kaikki hukkui tupruavaan tuiskuun. Koko kortteli katosi näkyvistä ja bulevardi näytti kuolleelta, ikäänkuin lumimyrsky olisi pehmeällä valkoisella lakanallaan tukahuttanut juopuneitten viimeiset korahdukset. Gervaise kulki vaivaloisesti yhä eteenpäin, tajuttomana, umpimähkään. Hän piteli puista kiinni, päästäkseen selville missä oli. Sitä mukaa kun hän kulki eteenpäin pisti harmahtavasta ilmasta kaasuliekkejä näkyviin aivan kuin sammuneita tulisoihtuja. Kun hän sitten kulki erään kadunristeyksen poikki, loppuivat nämäkin valot yht'äkkiä; hän joutui vaalean pyrypilven pyörteeseen, niin ettei enää voinut erottaa mitään, mikä olisi voinut näyttää hänelle tietä. Hänen altaan pakeni epämääräiseen, valkeaan verhoon peittynyt maa. Joka taholla ympäröivät häntä harmaat muurit. Kun hän sitten pysähtyi epäröiden ja päätään pyörittäen, arvasi hän, että tuon jääharson takana olivat äärettömät puistokadut, loppumattomat kaasuliekkirivit, koko tuo ääretön, synkkä, autio, lepäävä Pariisi.
Hän oli siinä kohden, missä ulkobulevardi yhtyy Magentan ja Ornanon bulevardeihin, ja aikoi juuri asettua maahan makuulle, kun hän kuuli askeleita. Hän lähti juoksemaan, mutta lumi tukki hänen silmänsä ja askeleet loittonivat; hän ei päässyt selvyyteen siitä, etenivätkö ne oikeaan vai vasempaan. Vihdoin hän erotti sumusta, himmeänä, liikkuvana pilkkuna miehen leveät hartiat. Sen hän tahtoi saada osalleen, sitä hän ei tahtonut päästää käsistään! Hän juoksi kovemmin, saavutti miehen ja tarttui hänen mekkoonsa.
— Kuulkaahan, herra, kuulkaahan…
Mies kääntyi. Se oli Goujet.
Gervaise oli siis iskenyt Kultapartaan kiinni! Millä tavalla hän sitte oli rikkonut hyvää Jumalaa vastaan, kun häntä noin kidutettiin viimeiseen saakka? Se oli hänelle viimeinen kolahdus, että hän oli ruvennut ahdistelemaan seppää, ja että tämä oli nähnyt hänet kalpeana ja rukoilevana katutyttöjen tavalla kaupitteleimassa. Ja tämä tapahtui kaasuliekin valossa; hän näki, kuinka hänen ruma varjonsa ilvehti kinoksella kuin mikäkin pilakuva. Olisi voinut luulla hänen olleen päissään. Hyvä Jumala, kuinka kauheata! Hän ei ollut saanut niin leivänpalasta eikä viinintippaakaan vatsaansa, ja kumminkin häntä pidettäisiin päihtyneenä! Hän itse oli syypää kaikkeen; minkä tähden hän juopotteli? Aivan varmaan Goujet luuli hänen juoneen ja olevan nyt riettailla retkillä.
Goujet katseli häntä yhä, lumen sirotellessa kaunokkeja hänen kauniille keltaiselle parralleen. Kun Gervaise sitten painoi päänsä ja aikoi väistyä syrjään, pidätti hän hänet.
— Tulkaa, sanoi hän.
Hän kulki edeltä, Gervaise perästä. He riensivät yhdessä hyvin hiljaa pitkin talorivejä äänettömän korttelin läpi. Rouva Goujet raukka oli kuollut kovaan leiniin lokakuussa. Goujet asui yhä synkkänä ja yksikseen pienessä talossa Uuden kadun varrella. Sinä iltana hän oli myöhästynyt valvoessaan erään haavottuneen toverinsa vuoteen ääressä. Avattuaan oven ja sytytettyään lampun hän kääntyi Gervaiseen päin, joka oli vaatimattomasti pysähtynyt eteiseen, ja sanoi hyvin hiljaa, aivan kuin hänen äitinsä olisi vielä voinut kuulla hänen sanansa:
— Käykää sisään.
Etuhuone, jossa rouva Goujet oli asunut, oli uskollisesti pidetty samassa kunnossa, johon hän sen oli jättänyt. Ikkunan ääressä olevalla tuolilla oli nypläystyyny ja sen vieressä suuri nojatuoli, joka näytti odottavan vanhaa pitsinnyplääjää. Vuode oli kunnossa, hän olisi voinut paneutua levolle, jos olisi lähtenyt kirkkotarhasta viettämään iltaa poikansa seurassa. Huoneessa oli yhä hartauden, kunniallisuuden ja hyvyyden tuoksua.