— Käykää sisään, toisti seppä kovemmalla äänellä.

Gervaise astui sisään pelokkaana, ikäänkuin nuori tyttö, joka hiipii kunnioitusta herättävään paikkaan. Goujet oli aivan kalpea ja vapisi, viedessään naisen tällä tavoin äitivainaansa huoneeseen. He kulkivat varpaisillaan huoneen läpi, aivan kuin olisivat tahtoneet välttää sitä häpeää, että joku sen kuulisi. Työnnettyään Gervaisen kamariinsa hän sulki oven. Nyt hän vasta oli kotonaan. Se oli hänen entinen ahdas komeronsa ja muistutti aivan koulutytön kamaria: pieni, valkeilla uutimilla varustettu rautasänky seinän vieressä. Seinillä vain oli irti leikattuja kuvia enemmän kuin ennen, ne ulottuivat jo kattoon asti. Gervaiseä hävetti tämä puhtaus eikä hän uskaltanut astua peremmälle, vaan vetäytyi etäälle lampusta. Silloin seppä sanaakaan sanomatta aikoi raivon puuskassa käydä häneen kiinni ja musertaa hänet käsivarsillaan. Mutta Gervaise lyyhistyi kokoon ja huokasi:

— Voi, Hyvä Jumala!… Hyvä Jumala!…

Uunissa, joka oli mustana kivihiilen tuhkasta paloi tuli vielä ja muhennoksen tähde, jonka seppä oli jättänyt lämpiämään, kun luuli pian palaavansa kotiin, höyrysi liedellä. Suloisesta lämmöstä vertyneenä Gervaise olisi tahtonut heittäytyä nelin kontan syömään pannusta. Hän ei voinut enää hillitä itseään, nälkä raateli hänen vatsaansa, ja hän painoi huokaisten päänsä alas. Mutta Goujet älysi hänen tarkotuksensa. Hän asetti muhennoksen pöydälle, leikkasi leivästä paloja ja kaatoi hänelle juotavata.

— Kiitos! kiitos! sanoi Gervaise. Voi kuinka hyvä te olette! Kiitos!

Hän änkytti, ei voinut enää ääntää sanoja selvään. Kun hän tarttui kahveliin, vapisi hän niin, että se putosi hänen kädestään. Nälkä, joka kouristi hänen vatsaansa, pani hänen päänsä tutisemaan. Hänen täytyi sormineen käydä ruuan kimppuun. Ahtaessaan ensimäistä perunata suuhunsa hän puhkesi nyyhkytyksiin. Suuria vesikarpaloita virtasi hänen poskiaan pitkin ja putosi hänen leivälleen. Hän söi yhä ahneesti kyyneltensä liottamaa leipää, läähättäen ja leukapielet jännitettyinä. Goujet pakotti hänet juomaan, jotta hän ei tukehtuisi, ja kun hän vei lasin huulilleen, kalisi se hänen hampaitaan vasten.

— Tahdotteko vielä leipää? kysyi Goujet puoliääneen.

Gervaise itki, vastasi ensin kieltävästi, sitten myöntävästi, tietämättä oikein mitä tahtoi. Herra Isä, kuinka syönti tuntuu hyvältä ja surulliselta, kun on nääntymäisillään nälkään!

Goujet seisoi vastapäätä, tarkastellen häntä. Nyt hän näki hänet hyvin kirkkaassa lampunvalossa. Kuinka hän oli vanhan ja ränsistyneen näköinen! Lämpö sulatti lumen hänen tukastaan ja vaatteistaan, joista vesi juoksi purona. Hänen tutajava pääraukkansa oli aivan harmaa ja sen harmaat hapset hajallaan. Kaula hartioiden väliin vaipuneena, hän ryyhötti siinä niin rumana ja turpeana, että teki mieli itkeä. Goujet muisti, kuinka he olivat rakastaneet toisiaan siihen aikaan, jolloin Gervaisellä vielä oli punakat posket, kun hän iski silitysraudoillaan, ja soma poimu kaulassa aivan kuin pikku lapsella. Siihen aikaan hän poikkesi tuntimääriksi Gervaisen luokse ja oli tyytyväinen, kun vain sai katsella häntä. Myöhemmin oli Gervaise tullut pajaan, siellä he olivat yhdessä nauttineet täysin siemauksin, hänen takoessa rautaansa ja Gervaisen ihaillessa hänen vasaransa tanssia, Voi kuinka monta kertaa hän siihen aikaan oli yöllä purrut korvatyynyään, toivoen saavansa siten pitää häntä omassa kamarissaan! Hän himoitsi häntä niin, että olisi puristanut hänet rikki, jos olisi saanut hänet syliinsä! Ja nyt hän oli hänen hallussaan, hän voi tehdä hänelle mitä tahtoi. Gervaise lopetti leipäkannikkaansa ja pyyhki sillä kyyneleitään pannun pohjalta, isoja kyyneleitään, jotka yhä äänettömästi tippuivat hänen ruokaansa.

Gervaise nousi ylös. Hän oli lopettanut. Hän jäi vähäksi aikaa istumaan, pää kumarassa, hämillään, kun ei oikein tiennyt, tokko Goujet hänestä huoli. Sitten hän, kun oli huomaavinaan hänen silmiensä syttyvän. kohotti kätensä rinnalleen ja aukaisi röijynsä ensimäisen napin. Mutta Goujet oli langennut polvilleen ja tarttui hänen käsiinsä sanoen lempeästi: