— Minä rakastan teitä, rouva Gervaise, voi, minä rakastan teitä vieläkin, kaikesta huolimatta. Minä vannon sen teille!
— Älkää sanoko niin, herra Goujet! huudahti hän, huumaantuneena nähdessään hänet siten jalkainsa juuressa. Ei, älkää sanoko niin. Te tuotatte minulle liian paljon tuskaa!
Ja kun Goujet yhä toisti, ettei hän voinut rakastaa kuin kerran elämässään, niin se saattoi Gervaisen yhä enemmän epätoivon valtaan.
— Ei, ei, minä en tahdo enää, olen liiaksi häpeän tahraama… Jumalan armon nimessä, nouskaa ylös! Minun paikkanihan siinä on lattialla.
Goujet nousi ylös, hänen koko ruumiinsa vapisi ja väräjävällä äänellä hän sanoi:
— Tahdotteko te sallia minun suudella teitä.
Hämmästykseltään ja liikutukseltaan Gervaise ei saanut sanaa suustaan. Mutta päällään hän nyökäytti suostumuksen merkiksi. Hyvä Jumala, hän oli hänen vallassaan. Goujet sai tehdä hänelle mitä hyväksi näki. Mutta tämä ojensi vain huulensa.
— Tämä riittää meidän kesken, rouva Gervaise, kuiskasi hän. Siihen sisältyy koko meidän ystävyytemme, eikö niin?
Seppä suuteli Gervaiseä otsalle, yhtä hänen harmaista suortuvistaan. Hän ei ollut suudellut ketään äitinsä kuoleman jälkeen. Hänen hyvä ystävänsä Gervaise oli ainoa, mitä hänellä enää oli jäljellä elämässänsä. Ja suudeltuaan häntä niin suurella kunnioituksella, hän lähti pois takaperin ja heittäytyi poikkiteloin sänkyynsä, kurkku pakahtumaisillaan itkusta. Gervaisekään ei voinut jäädä sinne kauvemmaksi; oli kovin surullista, kovin kauheata tavata toisensa tällaisissa olosuhteissa, kun rakasti toistaan. Hän huusi sepälle:
— Minä rakastan teitä, herra Goujet, rakastan minäkin teitä… Voi, se ei ole mahdollista, Kyllä minä ymmärrän… Jääkää Jumalan haltuun, sillä se tukehduttaisi meidät molemmat.