Ja hän riensi juoksujalkaa rouva Goujet'n kamarin läpi ja sitä tietään kadulle asti. Kun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hän soittanut Goutte-d'Orin kadun ison talon porttikelloa. Boche veti salvan auki. Talo oli kokonaan pimeän peitossa. Hän astui sisälle kuin surutaloon. Tähän aikaan yöstä näytti ammottava ja rapistunut porttikäytävä avonaiselta kidalta. Hän ihmetteli, kuinka hän muinoin oli saattanut toivoa pääsevänsä asumaan johonkin tämän kasarmirumiskon soppeen. Hänen korvansa olivat siis olleet tukossa, kun hän ei siihen aikaan kuullut sitä helvetillistä epätoivon musiikkia, joka vonkui seinien takana! Siitä päivästä lähtien, jona hän oli sinne jalallaan astunut, hän oli alkanut luisua alaspäin. Niin, eihän siitä voinut tulla muuta kuin onnettomuutta, että ihmiset sillä tavalla olivat sullottuina päällekkäin viheliäisissä, isoissa työväen kasarmeissa. Jokaiseen, joka sinne tuli, tarttui kurjuuden kolera. Sinä iltana koko talo näytti kuolleelta. Gervaise kuuli vain Bochelaisten kuorsaavan oikealla. Vasemmalla taas Lantier ja Virginie kehräsivät kuin kissat, joilla on lämmin ja hyvä olla, mutta jotka eivät nuku, vaikka niillä on silmät kiinni. Pihalla hän luuli joutuneensa keskelle oikeata hautausmaata; lumen peittämä piha muodosti vaaleahkon nelikulmion; korkeat seinät kohosivat likaisen harmaina ilman vähintäkään valopilkkua kuin linnan rauniot; eikä kuulunut yhtään huokausta, haudan hiljaisuus vallitsi tässä kylmän ja nälän jäykistämässä kylässä. Hänen täytyi harpata mustan puron ylitse, joka oli lähtenyt värjäyslaitoksesta ja höyryten avasi itselleen likaisen uoman valkoisen lumikentän läpi. Sen vesi oli saman väristä kuin hänen ajatuksensakin. Menojaan olivat menneet kauniit, vaalean siniset ja ruusunpunaiset vedet.
Noustessaan sitten kuudenteen kerrokseen pimeän päässä hän ei voinut pidättäytyä nauramasta, se oli ilkeää naurua, joka teki hänelle pahaa. Hän muisteli entistä ihannettaan: tehdä rauhassa työtä, syödä aina selvää leipää, omistaa jotakuinkin siisti lokero missä saisi nukkua, kasvattaa lapsensa oikeiksi ihmisiksi, eikä saada selkäänsä ja kuolla omassa sängyssään. Ei, oli tosiaankin naurettavaa, kuinka kaikki toteutui. Hän ei enää tehnyt työtä eikä syönyt, hän makasi rikkaläjällä, hänen tyttärestään oli tullut yöjuoksija, hänen miehensä pieksi häntä; hänellä ei ollut muuta jäljellä kuin kuolla katuojaan, ja se tapahtuisi heti, jos hän päästyään omaan huoneeseensa saisi kylliksi rohkeutta hypätäkseen ulos ikkunasta. Olisi ihan voinut luulla hänen pyytäneen taivaalta kolmekymmentä tuhatta francia vuotuisia korkoja ja vielä kunnianosotuksia lisäksi. Eikö totta, että kuta pienemmiksi tässä matoisessa maailmassa asettaa vaatimuksensa, sitä vähemmin niitä saa täyttymään? Ei niin leivän palasta eikä mitään paikkaa, mihin päänsä kallistaa, siinä on vaatimattomuuden palkka! Ja häntä nauratti vielä kahta katkerammin, kun hän muisteli hyviä toiveitaan päästä maalle asumaan, tehtyään ensin kaksikymmentä vuotta silitystyötä. No nyt ne toteutuivat, maalle hän pääsikin. Hänellä oli jo tiedossa vihanta soppensa Père-Lachaisen hautausmaalla.
Päästyään käytävään hän oli kuin hullu. Hänen pääparkansa oli aivan pyörällä. Hänen suuri tuskansa johtui pohjaltaan siitä, että hän oli sanonut ijäiset hyvästit sepälle. Heidän välinsä olivat lopussa, he eivät koskaan enää näkisi toisiaan. Sen lisäksi kaikki muut onnettomuuden muistot tunkeutuivat hänen pääkoppaansa, niin että se oli niistä haljeta. Kulkiessaan Bijard'in huoneen ohi hän kurkisti sisälle ja huomasi, että Lalie makasi kuolleena, tyytyväisen näköisenä, kun oli päässyt ikuista unta ottamaan. Lapsilla oli totisesti parempi onni kuin aikaihmisillä! Ja kun ukko Bazougen oven raosta tuli valojuova käytävään, niin hän astui suoraan hänen huoneeseensa, sillä hänet oli vallannut kiihkeä halu päästä lähtemään yhteen matkaan pikku Lalien kanssa.
Tuo vanha koiranleuka, ukko Bazouge oli palannut kotiinsa tänä yönä tavattoman iloisella päällä. Hän oli ottanut semmoisen humalan, että oli sortunut keskelle lattiaa, missä nyt veteli hirsiä pakkasesta huolimatta: eikä se estänyt häntä näkemästä epäilemättä sangen kaunista unta, sillä hän nauroi maatessaan niin että maha hytkähteli. Kynttilä, joka oli jäänyt palamaan, valaisi hänen ryysyjään, mustaa hattua, joka lutistuneena oli nurkassa, ja mustaa viittaa, jonka hän oli vetänyt jaloilleen peitteeksi.
Hänet huomatessaan Gervaiseltä pääsi niin kova valitushuuto, että ukko heräsi.
— Pankaa hiidessä ovi kiinni! Ihanhan täällä paleltuu!… Ka, tekö siinä olette. Mitä nyt? Mitä te tahdotte?
Silloin Gervaise, tietämättä itsekkään enää mitä soperteli, alkoi käsivarret ojolla rukoilla häntä intohimoisesti.
— Oi, viekää minut pois, olen jo saanut kylläkseni. Minä tahdon lähteä pois. Ette saa olla minulle vihoissanne. Hyvä Jumala, enhän minä tiennyt! Eihän sitä koskaan tiedä, niin kauvan kun ei vielä ole valmis… Mutta viimein tulee sekin päivä, jolloin on tyytyväinen, kun pääsee lähtemään!… Viekää minut, viekää minut, niin minä vielä sanon siitä teille suuren kiitoksen!
Hän heittäytyi polvilleen, väristen, kiihkosta aivan kalpeana. Ei hän koskaan siten ollut kierinyt kenenkään miehen jalkojen juuressa. Ukko Bazougen naama, jossa suu oli väärässä ja parkitun näköinen nahka likaisena hautajaisten pölystä, näytti hänestä kauniilta ja loistavalta kuin aurinko. Mutta ukko, joka vielä oli unentoreissaan, luuli että hänestä tehtiin ilkeätä pilaa.
— Älkäähän toki, murisi hän. Ei saa pilkata vanhaa miestä!