— Viekää minut, toisti Gervaise, yhä hehkuvammin. Muistattehan, kun minä eräänä iltana kolkutin väliseinään, mutta sitten sanoin että en ollut sitä tehnytkään, koska olin vielä liian tyhmä… Mutta nyt katsokaas, en pelkää enää. Tuossa on käteni. Viekää minut nukkumaan, niin saatte nähdä, tokko hievahdankaan… Oi, minulla ei ole kuin tämä ainoa haluni. Voi, kyllä minä teitä rakastan.
Bazouge, joka aina oli kohtelias, ajatteli ettei hänen sopinut sysätä luotaan naista, joka näytti olevan niin pikeentynyt häneen. Olihan tuo jo kokolailla ränsistynyt, mutta hänessä oli yhtäkaikki vielä hitunen jälellä kauneuttakin, kun hän innostui.
— Olette aivan oikeassa, sanoi hän vakuutetun näköisenä; tänään olen jo pannut kirstuun kolme naista, jotka olisivat minulle antaneet sievoiset juomarahat, jos olisivat voineet pistää kätensä taskuunsa… Mutta, muori kulta, eihän se näin voi käydä päinsä…
— Viekää minut, viekää minut, huusi Gervaise yhä. Minä tahdon päästä pois…
— Peijakas, siinä tarvitaan vielä pikkuinen temppu sitä ennen…
Tiedättehän: Kuik!
Ja hän päästi kurkustaan sellaisen äänen ikäänkuin olisi tahtonut nielaista kielensä. Ja tälle mielestään onnistuneelle sukkeluudelle hän rähähti nauramaan.
Gervaise oli noussut ylös hitaasti. Ukko Bazougekaan ei siis voinut tehdä mitään hänen hyväkseen? Hän palasi omaan kamariinsa tyhmistyneenä, ja heittäytyi olkikasalle, katuen että oli syönyt. Voi surkeutta, kurjuus ei tappanut kylliksi nopeasti!
XIII.
Sinä yönä oli Coupeau juomaretkillään. Seuraavana päivänä Gervaise sai kymmenen francia pojaltaan Etienneltä, joka oli veturinkuljettajana; poika lähetti hänelle silloin tällöin sadan soun kolikoita, sillä hän tiesi, ettei kotona eletty kovinkaan rasvaisesti. Gervaise pani keiton tulelle ja söi sen aivan yksinään, sillä tuo Coupeau haaska ei tullut kotiin sinäkään päivänä. Ei häntä kuulunut maanantaina eikä tiistainakaan vielä. Kului kokonainen viikko. Hitto soikoon! Olisipa ollut onni, jos jokin nainen olisi saanut hänet pauloihinsa! Mutta juuri sunnuntaina Gervaise sai painetun paperin, joka aluksi sai hänet pelästymään, sillä olisi voinut luulla sitä poliisikomisariuksen kirjelmäksi. Sitten hän rauhottui; siinä vain ilmotettiin hänelle, että se sika veti viimeisiä hengenvetojaan Sainte-Annessa. Se seisoi paperilla vähän hienommassa muodossa, mutta ajatus oli kuitenkin sama. Niin, joku nainen oli tosiaankin saanut Coupeaun pauloihinsa, ja tämän naisen nimi oli Neiti Tuoninen, juoppojen viimeinen hyvä ystävätär.
Gervaise ei totta tosiaan antanut sen rauhaansa häiritä. Coupeau osasi kotiin, kyllä hän voisi tulla sairaalasta aivan yksinäänkin: oli hänet jo niin monta kertaa parannettu siellä, että hänelle nytkin tehtäisiin pienet kepposet saattamalla hänet uudestaan jalkeille. Olihan hän juuri samana aamuna kuullut, että Coupeau oli nähty Saappaan seurassa viertämässä viikon päivät toisesta Bellevillen viinikaupasta toiseen! Ja Saappaan kukkarolla tietysti; hän oli varmaankin ottanut hoteisiinsa eukkonsa säästöt, jotka tämä oli ansainnut siistissä pelissä, kuten muistatte. Joivat he siinä sellaisia rahoja, joista voi saada kaiken maailman pahat taudit. Se oli parahiksi Coupeaulle, jo hänen vatsansa oli siitä tullut kipeäksi. Varsinkin Gervaise joutui kuohuksiin ajatellessaan, ettei noiden kummankaan itsekkään saakelin päähänkään ollut pälkähtänyt tulla häntä hakemaan naukuille. Sehän oli kuulumatonta! Olivat juopotelleet kokonaisen viikon, osottamatta vähintäkään huomaavaisuutta naisia kohtaan! Kun kerran oli juonut yksikseen, sai kuoliakin yksinään!