Mutta kun Gervaise maanantaina oli varannut itselleen sievoisen illallisen, papujen tähteitä ja tuopin viiniä, lähti hän sillä tekosyyllä vähän jalottelemaan, että muka saisi ruokahalua. Sairaalasta tullut kirje, joka oli piirongilla, kiusasi häntä. Lumi oli sulannut, ilma oli kohtalainen, ei kylmä eikä lämmin, mutta taivas oli kirkas ja pani ihmiset hyvälle päälle. Hän lähti kotoa kahdentoista aikaan, sillä matka oli pitkä: täytyi kulkea koko Pariisin läpi ja hänen koipensa jätätti aina. Sitä paitsi oli kaduilla aika paljon väkeä liikkeellä, mutta se vain huvitti häntä, ja hän saapui hyvin kauniisti perille. Kun hän oli sanonut nimensä, kerrottiin hänelle kaunis juttu: Coupeau oli ongittu joesta Uuden sillan luota; hän oli hypännyt kaidepuun yli, kun luuli näkevänsä parrakkaan miehen salpaamassa häneltä tietä. Se oli sievoinen hyppäys, vai mitä? Ja jos tahtoi tietää, miten Coupeau oli joutunut Uudelle sillalle, niin ei hän voinut itsekään tehdä siitä selvää.
Vartija lähti Gervaiseä saattamaan. Hän oli juuri astumassa portaittaiseen kerrokseen, kun hän kuuli ulvomista, joka meni läpi luiden ja ytimien.
— No, miltä hänen soittonsa kuuluu? kysyi vartija.
— Kenenkä soitto? kysyi Gervaise.
— Teidän miehenne tietysti! Tuolla tapaa hän on ulvonut jo kolmatta päivää. Ja saattepa nähdä, kuinka somasti hän tanssii.
Herra Jumala, sitä näkyä! Gervaise jäi kauhistuneena seisomaan. Kopissa oli seinillä patjoja lattiasta kattoon saakka; lattialla oli kaksi olkimattoa päällekkäin ja yhdessä nurkassa oli levällään vain matrassi ja päänalunen. Niiden päällä Coupeau tanssi ja ulvoi. Hän näytti oikealta naamiaiskeikarilta, repaleinen mekko päällään, huitoessaan käsillään ja sätkytellessään jaloillaan; mutta hän ei suinkaan ollut naurettavan näköinen, hänen hyppynsä olivat niin kamaloita, että karvat nousivat pystyyn häntä katsellessa. Hänellä oli kuolon naamari kasvoillaan. Auta armias, sellaista tanssimestaria! Hän ryntäsi ikkunaa vasten, ja sieltä takaisin, löi käsivarsillaan tahtia ja väänteli käsiään, aivan kuin olisi tahtonut katkaista ne ja heittää katsojille vasten naamaa. Nurkkakapakoissa voi nähdä ilveilijäin matkivan tätä, mutta he matkivat sitä huonosti: täytyy nähdä tällaisia juoppojen tanssihyppyjä, voidakseen saada käsitystä siitä, kuinka sirolta ne näyttävät, kun niitä tosi teolla suoritetaan. Ja laulullakin on naamiaisissa oma leimansa; se on yhtämittaista ulvomista, tanssijoilla on suut selki selällään ja he päästävät tuntimääriä samoja, aivan kuin ruostuneesta pasuunasta lähteviä ääniä. Coupeau taasen kirkui kuin elukka, jolta on käpälä ruhjottu. Orkesteri soittaa, pyytäkää naisia tanssiin, hyvät herrat!
— Herra Isä, mikä häntä vaivaa?… Mikä häntä vaivaa? … kysyi
Gervaise tuskan valtaamana.
Alilääkäri, nuori, pitkä, vaaleaverinen ja punaposkinen mies, esiliina yllään, istui tyynenä tehden muistiinpanoja. Tämä oli harvinainen tapaus, hän ei hetkeksikään laskenut sairasta silmistään.
— Jääkää tänne hetkiseksi, jos tahdotte, sanoi hän pesijättärelle: mutta pysykää tyynenä… Koettakaa puhua hänen kanssaan, hän ei tunne Teitä.
Coupeau ei todellakaan näyttänyt edes huomaavankaan vaimoaan. Hän riehui Gervaisen tullessa sisään niin kovasti, ettei tämä voinut häntä oikein nähdä. Kun Gervaise nyt katsoi häneen tarkemmin, vaipuivat hänen käsivartensa hervottomina pitkin kupeita. Kuinka Herran nimessä oli mahdollista, että hänellä oli tuollaiset kasvot, silmät veressä ja huulet ruvessa? Gervaise ei todellakaan olisi voinut tuntea häntä. Aluksi Coupeau irvisteli hyvin pahasti, väänti yht'äkkiä suutaan, nyrpisti nenäänsä ja pullisti poskiaan, niin että hänen naamansa muistutti aivan eläimen turpaa, Hänen ihonsa oli niin kuuma, että ilma höyrysi hänen ympärillään, ja hänen nahkansa kiilti likomärkänä, siitä tippui suuria hikikarpaloita. Vaikka hän tanssi kuin mikäkin markkinailveilijä, voi kumminkin selvään huomata, ettei hän ollut hyvällä tuulella; pää oli raskas ja jäseniä kolotti.