Gervaise lähestyi uudestaan alilääkäriä, joka naputteli jotakin laulun tahtia sormillaan tuolinsa selkämystä vasten.
— Kuulkaahan herra tohtori, se taitaakin olla vaarallista tällä kertaa?
Lääkäri pudisti päätään vastaamatta.
— Kuulkaahan eikö hän höpise jotakin itsekseen?… Kuuletteko, mitä hän sanoo?
— Hän höpisee, siitä mitä hän näkee, vastasi nuori mies. Olkaa vaiti; antakaa minun kuunnella.
Coupeau puhui katkonaisesti, mutta leikillisyys välkähti kuitenkin hänen silmistään. Hän katseli maahan, oikealle ja vasemmalle, ja kääntyi sitten, aivan kuin olisi ollut huvikseen kävelemässä Vincennes'n metsässä, ja puhui itsekseen.
— Voi kuinka täällä on helkkarin lystiä!… Täällä on kapakoita kuin markkinoilla. Ja niin kaunista soittoa sitten! Mitkä kekkerit! Tuolla säretään laseja… Hyvin hienoa! Katsokaas tuota ilotulitusta: punaisia palloja ilmassa liehumassa sinne ja tänne!… Voi kuinka paljon lyhtyjä on puissa riippumassa!… Täällä on hyvin kaunista! Joka paikasta virtaa vettä, suihkulähteistä ja putouksista; se on suloista soittoa, aivan kuin kuoropojat olisivat laulamassa… Kerrassaan komeita putouksia!
Hän rauhottui jälleen, ikäänkuin kuullakseen paremmin veden suloista soittoa; hän veti ilmaa keuhkoihinsa, luullen juovansa suihkulähteistä pärskyvää virkistävää vesihöyryä. Mutta vähitellen tuli hänen kasvoihinsa tuskan ilme. Silloin hän kyykistyi, nelisti ympäri koppinsa seiniä ja kiroili käheällä äänellä.
— Ne vain virittävät minulle pauloja!… Sitä juuri epäilinkin… Hiljaa, sen juopporentut! Niin. Te välitätte viis minusta. Te vain minua härnätäksenne juotte ja mellastatte naikkostenne kanssa… Kyllä minä teidät nutistan tähän samaan kapakkaan!… Saakeli soikoon! Jätättekö minut rauhaan!
Hän pui nyrkkiä; sitten hän kirkasi käheästi ja lähti kumarassa juoksemaan. Hän änkytti ja hänen hampaansa kalisivat kauhusta: