— Kenenkä te sitten näette?
— Akkani, hiidessä!
Hän katsoi seinään, seisten selin Gervaiseen.
Tämä ihan hätkähti hänen sanoistaan ja rupesi myöskin tarkastelemaan seinää, näkisikö hän siinä itsensä. Toinen vain jatkoi puhettaan.
— Älä koetakkaan minua puijata… Minä en anna itseäni vietellä… Oletpa, piru vie, korea ja kauniit sinulla on vaatteetkin. Sanoppas mistä sinä ne olet ansainnut, senkin lehmä! Tulet miehiä pyydystämästä, senkin kameeli. Mutta odotappas hiukan, niin kyllä minä sinut opetan!… Vai kätket sinä herrasi hameittesi taakse! Kumarruppas, että mä näen… Perkele! Taas sama mies!
Raivostuneena hän hyppäsi pää edeltä seinää vastaan, mutta pehmeä seinäpatja teki iskun tehottomaksi. Kuului vain tupsahdus, kun hänen ruumiinsa ponnahti takaisin ja kaatui olkipatjalle.
— Kenenkä te nyt näette? kysyi alilääkäri taas.
— Hatuntekijän, hatuntekijän! kirkui Coupeau.
Ja kun alilääkäri kysyi Gervaiselta, kuka se oli, jäi tämä änkyttämään osaamatta vastata, sillä tämä kohtaus herätti hänessä muistiin kaikki hänen elämänsä vastoinkäymiset. Levyseppä pui nyrkkiään.
— Nyt sinä jouduit tekemisiin minun kanssani, poikaseni! Nyt minä sinut viimeinkin nitistän! Vai käyt sinä vallan arkailematta, tämä hetale käsikynkässäsi, näyttääksesi ihmisille, ettet muka minusta välitä. Mutta minäpä kuristan sinut, niin, niin, minä juuri! Ja sen teen vielä paljain käsin!… Älä siinä ylvästele… Saas tästä! ja tästä, ja tästä, ja tästä!