Sillä välin he olivat jo kulkeneet satakunnan askelta Goutte-d'Or'in katua, kun Coupeau pysähtyi ja katsoi ylös sanoen:
— Tässä se talo nyt on… Minä olen syntynyt tuonnempana, 22:ssa… On tässäkin talossa yhtä kaikki melkoinen kasa tiiliä! Pihan puolelta se on iso kuin kasarmi!
Gervaise keikisti päätään ja katseli etuseinää. Kadun puolella oli siinä viisi kerrosta, kussakin viisitoista ikkunaa rivissä. Niiden mustuneista suojustimista olivat säleet katkeilleet, joka vaikutti, että koko tuo suunnaton seinäpinta näytti rappeutuneelta. Alinna katukerroksessa oli neljä myymälää: portin oikealla puolella oli kehno ravintola; vasemmalla hiilikauppa, rihkamakauppa ja sateenvarjokauppa. Talo, joka ilmankin oli iso, näytti vielä suuremmalta, kun sen kahden puolen ihan siinä kiinni oli mataloita, viheliäisiä hökkeleitä. Se näytti kömpelösti kokoon paiskatulta saviruukkimöhkäleeltä, jota sade oli kuluttanut ja murentanut. Kirkasta taivasta vasten tuon suunnattoman suuren kuution ääriviivat erottuivat korkealla yli läheisten kattojen. Sen loppumattoman pitkät, rappaamattomat liankarvaiset sivuseinät olivat paljaat kuin vankilan seinät. Mutta Gervaise katseli varsinkin mahdottoman suurta pyöreäksi holvattua porttia, joka ulottui kahden kerroksen läpi. Pitkän porttikäytävän perältä pilkotti harmahtava päivän valo isolta pihalta. Keskellä kivitettyä porttikäytävää oli ojanne, jossa juoksi vaaleanpunaista vettä.
— Käykää toki sisälle, sanoi Coupeau, ei teitä siellä syödä.
Gervaise tahtoi odottaa häntä kadulla. Kumminkaan hän ei malttanut olla astumatta porttikäytävään portinvartijan asunnolle saakka, joka oli oikealla. Sen kynnykseltä hän katseli, miltä talo näytti pihan puolelta. Siellä oli kuusi kerrosta joka puolella, ja välille jäi neliön muotoinen piha. Seinät olivat harmaat, homeesta kellastuneet. Räystäistä tippuva vesi oli syönyt niihin raitoja, muuten ne olivat aivan sileät, ilman minkäänlaisia koristuksia; ainoastaan vesirännissä oli mutkat kerrosten kohdalla, missä rautaisista pidäkehaoista oli valunut seinälle ruostetta. Ikkunoissa ei ollut suojustimia, niiden ruudut olivat sameat ja vihertävät. Muutamat ikkunat olivat auki ja niistä roikkui siniruutuisia sänkypatjoja tuuleutumassa. Toisten eteen oli nuorille ripustettu kuivamaan koko perheen pyykki, miehen paitoja, naisten röijyjä ja poikien housuja. Erääseen ikkunaan kolmannessa kerroksessa oli levitetty lapsen kapalokset, jotka olivat liasta kankeat. Ylhäältä alas saakka asunnot olivat liian pieniä, ja niihin sulloutunut kurjuus pullistui näkyviin kaikista aukoista. Joka puolella pihaa oli korkea ja kapea puitteeton ovi, joka vei rappeutuneeseen eteiseen; sen perältä nousi likaiset, rautakaiteiset kiertoportaat. Talossa oli siten neljä rappukäytävää, joita osottamassa oli aakkosten neljä ensimäistä kirjainta maalattuna seinään oven yläpuolelle. Maakerrokseen oli sijoitettu neljä isoa työpajaa, joiden ikkunat olivat pölystä mustat. Sepän pajasta loisti tuli ahjosta. Vähän edempänä kuului nikkari höyläävän. Portinvartijan asunnon vieressä oli värjärin versta, josta lähti se ruusunpunainen puro, joka juoksi porttikäytävän läpi. Sen lisäksi oli piha täynnä kaikellaista törkyä, höylänlastuja ja murenneita hiiliä; irtauneiden kivityslaattojen välissä kasvoi heinää. Piha näytti ikäänkuin kahtia jaetulta, kun päivä valaisi kirkkaasti toista puolta, mutta toinen puoli jäi varjoon. Pimennon puolella, missä vesijohdon tienoo aina pysyi kosteana, kolme pientä kanaa nokki maata ja etsi toukkia raaputellen jaloillaan. Gervaisen katse siirtyi hitaasti kuudennesta kerroksesta maahan ja taas ylös. Häntä hämmästytti talon suunnaton koko. Hän tunsi olevansa keskellä elävää elimistöä, kokonaisen kaupungin sydämessä. Talo herätti hänen mielenkiintoaan, ikäänkuin hänen edessään olisi ollut jättiläisolento.
— Hakeeko rouva ketään? kysyi portinvartija ilmestyen asuntonsa ovelle.
Nuori nainen vastasi, että hän odotti erästä henkilöä. Hän kääntyi takaisin kadulle päin, mutta kun Coupeau viipyi, palasi hän vielä katselemaan taloa. Se ei näyttänyt hänestä rumalta. Ikkunoista riippuvien ryysyjen lomassa oli ilonkin aiheita, kukkiva leukoija ruukussa, kanarialinnun häkki, josta kuului iloista viserrystä, parranajopeileistä heijastui varjonpuoleiseen seinään kirkkaita valotähtiä. Alakerrassa muudan nikkari lauloi höylätessään, samalla kuin pajasta kuului tahdikas, hopealle helkähtelevä vasaran kalke. Sen lisäksi näkyi melkein jokaisesta avonaisesta ikkunasta kurjan näköistä taustaa vasten likasilmäisiä, nauravia lapsen päitä ja naisia, jotka työnsä yli kumartuneina rauhallisesti keskustelivat. Päivän työhön oli taas ryhdytty aamiaisen jälkeen. Kun miehet olivat ulkona työssä, olivat huoneet enimmäkseen tyhjinä; koko talossa vallitsi syvä hiljaisuus, jota keskeytti vain työpajoista kuuluva melu ja joku yksitoikkoinen laulun sävel, aina sama, jota yhä uudestaan hyräiltiin tuntikausia. Piha vain oli hiukan kostea. Jos Gervaise olisi asunut siellä, niin hän olisi tahtonut huoneen pihan perältä, auringon puolelta. Hän oli astunut viisi, kuusi askelta peremmäksi ja hänen nenäänsä tuntui köyhien asunnoista lähtevä vanhan tomun ja ummehtuneen lian haju; mutta kun värjärin verstasta juoksevan veden haju oli toisia väkevämpi, ei hänestä täällä haissut läheskään niin pahalta kuin Boncoeurin hotellissa. Ja hän valitsi jo oman ikkunansa, vasemmanpuoleisen kulmaikkunan, jonka edessä pienessä laatikossa kasvoi Espanjan papuja, joiden hennot varret jo alkoivat kiertyä niitä varten kiinnitettyjen lankojen ympäri.
— Joko teistä aika kävi pitkäksi odottaessa? kuuli hän äkkiä Coupeaun sanovan aivan vieressään. Siitäkös aina elämä nousee, kun minä en syö päivällistä heidän luonaan, varsinkin kun sisareni oli tänään ostanut vasikanpaistin.
Gervaise oli äkiksestään hiukan säpsähtänyt, mutta Coupeau jatkoi katsellen hänkin vuorostaan ympärilleen.
— Te katselitte taloa. Se on aina vuokrattu ylhäältä alas asti. Siinä on luullakseni kolmesataa hyyryläistä. Jos minulla olisi huonekaluja, niin olisin koettanut saada täältä huoneen itselleni… Täällä olisi hauska asua, vai mitä?