Kello yhteen asti aamulla he tuossa hämärässä huoneessa, savuavan kynttilän valossa, jota he eivät muistaneet niistää, keskustelivat naimisiin menostaan hiljaisella äänellä, jotta eivät herättäisi lapsia, Claudea ja Etienneä, jotka hiljaa huokuen nukkuivat pää samalla tyynyllä. Ja Gervaise puhui alituiseen heistä osottaen heitä Coupeaulle; mokomia myötäjäisiä hän ei tosiaankaan voinut mitenkään tuoda hänen vastuksikseen. Sitten häntä hävetti Coupeaun puolesta. Mitäs naapurit sanoisivat? He olivat tunteneet hänet hänen entisen rakastajansa aikana ja tiesivät, mikä hän oli; he eivät pitäisi sitä ensinkään sopivana, että hän menisi naimisiin, kun vielä tuskin kahta kuukautta oli kulunut. Kaikkiin näihin vastaväitteisiin Coupeau vastasi kohauttamalla olkapäitään. Hän välitti viis naapureista! Hän ei pistänyt nokkaansa toisten asioihin, sillä hän ei halunnut sitä liata! Entä sitten, vaikka Gervaisella olikin ollut Lantier ennen häntä! Mitä pahaa siinä oli? Hän ei elänyt kevytmielisesti eikä hän toisi miehiä heidän kotiinsa niinkuin niin monet rikkaammatkin naiset. Mitä lapsiin tuli, niin pitihän heidät, hitto vie, kasvattaa aika ihmisiksi. Ei hän koskaan löytäisi yhtä reipasta, yhtä hyvää ja yhtä kunnollista vaimoa. Muuten se ei ollut pääasia; vaikka hän olisi viertänyt pitkin katuja, ollut ruma, laiska ja inhottava, vaikka hänellä olisi ollut koko lauma rupisia kakaroita, se ei olisi merkinnyt mitään hänen silmissään: hän tahtoi saada hänet omakseen.
— Niin, minä tahdon teidät omakseni, toisti hän, takoen nyrkillään polveaan. Kuulkaa, mitä minä sanon, minä tahdon teidät… Siihen teillä ei ole mitään inttämistä, luulen ma?
Gervaise heltyi vähitellen. Hänen sydämensä ja aistiensa tarmo herposi tuon raa'an himon vaikutuksesta. Hän ei enää tohtinut tehdä kuin arkoja vastaväitteitä. Hän istui kädet helmassa ja hänen kasvoistaan loisti pelkkää lempeyttä. Ulkoa toi puoleksi avonaisen ikkunan läpi kesäkuun lämmin yötuuli huoneeseen lauhkeita henkäyksiään, jotka panivat kynttilän liekin hulmahtelemaan. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei kuulunut muuta kuin erään keskellä bulevardia makaavan humalaisen, lapsen itkun tapaista voihkinata, ja kauvempaa jostakin ravintolasta kuului viulun soittoa, katrillin renkutusta, jota soitettiin jollekin myöhästyneelle hääseurueelle, kimeätä ohutäänistä kitkutusta niinkuin harmoonikan vingutusta. Kun Coupeau näki, että nuorelta vaimolta olivat vastaväitteet lopussa, että hän istui ääneti hienostaan hymyillen, tarttui hän hänen käsiinsä ja veti hänet luokseen. Gervaisellä oli nyt sellainen herpoutumisen hetki, jota hän niin pelkäsi; hän oli voitettu, liiaksi liikutettu, voidakseen mitään vastustaa tai tuottaa mielipahaa kenellekään. Mutta levyseppä ei ymmärtänyt, että hän antautui: hän tyytyi vain puristamaan hänen ranteitaan, niin että oli ne musertaa, omistaakseen hänet siten itselleen. Molemmat huoahtivat syvään; se helpotti hiukan heidän hellää tuskaansa.
— Te suostutte, vai mitä? kysyi Coupeau.
— Voi, kuin te minua kiusaatte! sopersi Gervaise. Te siis tahdotte? no minä suostun… Herra Jumala, kunhan me nyt vain emme tekisi hyvin hullusti.
Coupeau nousi ylös, sieppasi hänet kiinni vyötäisiltä ja suudella moiskautti häntä kasvoille, katsomatta tarkemmin, mihin paikkaan se osui. Kun tämä hyväily tapahtui kovalla kolinalla, niin hän itse siitä ensiksi hätääntyi, katsoi Claudeen ja Etienneen, ja astuen varpaillaan hän kuiskasi hiljaa:
— Hst! siivolla! ei saa herättää lapsia… Hyvästi!
Ja hän nousi takaisin omaan kamariinsa. Gervaise jäi lähes tuntikaudeksi istua värjöttämään vuoteensa reunalle ajattelematta riisuutumista. Hän oli liikutettu, hänestä oli Coupeau käyttäytynyt hyvin hienosti; sillä hän oli jo yhteen aikaan luullut, että hän perältäkin aikoi jäädä sinne yöksi. Juopunut, joka makasi kadulla ikkunan alla, ulisi kuin eksynyt koira. Viulun vingutus oli vaiennut.
Seuraavina päivinä tahtoi Coupeau saada Gervaiseä lähtemään kanssaan jonakin iltana sisarensa luo Goutte-d'Or'in kadulle. Mutta nuorta vaimoa, joka oli hyvin ujo luonnostaan, tämä Lorilleux'llä käynti ihan kammotti. Hän huomasi vallan hyvin, että levysepässä oli jonkinlaista pelon kaunaa heitä kohtaan. Tosin hän ei ollut riippuvainen sisarestaan, joka ei edes ollut vanhin. Muori Coupeau antaisi kyllä suostumuksensa mielellään, sillä hän ei koskaan hennonut vastustaa poikaansa. Mutta sukulaisten kesken tiedettiin Lorilleux'n pariskunnan ansaitsevan kymmeneen franciin päivässä; ja siitä syystä oli heidän sanallaan aivan erikoinen arvo. Coupeau ei olisi uskaltanut mennä naimisiin, ilman että ainakin he olivat hyväksyneet hänen vaimonsa.
— Minä olen heille puhunut teistä, he tietävät meidän aikeemme, selitti hän Gervaiselle. Voi, kuin te olette lapsellinen! Tulkaa tänä iltana… Olen kai minä jo puhunut teille heistä? Teistä tuntuu varmaankin minun sisareni hiukan jäykältä. Eikä Lorilleux'kään aina ole juuri ystävällinen. Oikeastaan he ovat hyvin harmissaan, sillä jos minä menen naimisiin, niin en enää syö heillä, ja heiltä menee sekin säästö hukkaan. Mutta se ei tee mitään, eivät he siltä aja teitä ulos… Tulkaa minun tähteni, se on aivan välttämätöntä.