Ja Gervaise astui vielä kymmenkunta askelta pimeässä, haparoi varovasti ja luki kolme porrasta. Mutta käytävän perällä oli Coupeau työntänyt oven auki kolkuttamatta. Kirkas valo levisi kivilattialle. He astuivat sisälle.
Se oli pitkä, kapea huone, joka näytti olevan itse käytävän jatkoa. Virttinyt villainen väliverho, joka nyt oli nostettu langalla ylös, jakoi huoneen kahtia. Ensimäisessä osastossa oli sänky, joka oli työnnetty nurkkaan viiston katon alle, hellakamiini, joka oli vielä kuuma päivällisen jäleltä, kaksi tuolia, pöytä ja kaappi, josta oli täytynyt sahata reunus pois, jotta se mahtui sängyn ja oven väliin. Toisessa osastossa oli työpaja perällä kapea ahjo palkeineen oikealla seinään kiinnitetty ruuvipenkki hyllyn alla, jolla oli hujan hajan raudanromua; vasemmalla ikkunan vieressä hyvin pieni työpöytä täynnä näpihtimiä, saksia ja pienen pieniä sahoja, kaikki rasvan ja paksun lian vallassa.
— Me täällä tulemme! huusi Coupeau astuen väliverholle asti.
Mutta vastausta ei kuulunut heti. Gervaise, joka oli hyvin tuohuksissaan, ja varsinkin sen ajatuksen valtaamana, että hän oli tulossa paikkaan, joka oli täynnä kultaa, pysyttelihe Coupeaun takana sopertaen jotakin ja nyökäyttäen päätään umpimähkään tervehdykseksi. Häikäisevä valo, joka levisi pöydällä palavasta lampusta ja ahjossa loimuavasta lieskasta, lisäsi vielä hänen hämmennystään. Lopulta hän kumminkin näki rouva Lorilleux'n, pienen, punatukkaisen, lihavahkon naisen, joka lyhyiden käsivarsiensa koko voimalla kiskoi isoilla pihdeillä ruuvipenkkiin kiinnitetyn langanvetoraudan reikiin pujotettua mustaa metallilankaa. Työpöydän ääressä istui Lorilleux, joka myös oli lyhytkasvuinen, mutta kapeampiharteinen. Vikkelästi kuin apina hän pyöritteli pihtiensä kärjessä työtään, joka oli niin pientä, että se aivan hävisi hänen luisevien sormiensa väliin. Hän ensiksi kohotti päätään. Silloin näkyi, että hänen tukkansa oli harvaa ja hänen pitkät, kärsivän näköiset kasvonsa olivat kellahtavat, kuin vanha vaha.
— Ka, vai te siellä olette, hyvä, hyvä! murisi hän. Meillä on kiire, niinkuin tiedätte… Älkää tulko työhuoneeseen, se häiritseisi meitä. Pysykää siellä kamarissa.
Ja hän ryhtyi taas työhönsä. Hänen kasvoilleen levisi vihertävä heijastus vedellä täytetystä lasipallosta, jonka läpi lampusta lankesi hänen työhönsä kirkas valokehä.
— Käykää istumaan! huusi vuorostaan rouva Lorilleux. Tämäkö se nyt on se nainen? Ei ole paha, ei ole paha!
Hän oli käärinyt langan kiepulle ja vei sen nyt ahjoon, jossa hän kiihottamalla lieskaa isolla puuviuhkalla hehkutti sitä uudestaan, ennenkuin hän veti sen lankaraudan viimeisten reikien läpi.
Coupeau nosti tuolit lähemmäksi ja pyysi Gervaiseä istumaan väliverhon viereen. Huone oli niin kapea, ettei hän mahtunut istumaan Gervaisen viereen. Hän istuutui sentähden hänen taaksensa ja kumartui puhumaan aivan hänen korvaansa selittääkseen hänelle ketjuntekoa. Lorilleux'n puolisoiden oudosta vastaanotosta nuori vaimo niin tyrmistyi ja heidän karsaat katseensa häntä niin vaivasivat, että hänen korvansa vain surisivat eikä hän kuullut mitään. Hänestä oli rouva Lorilleux hyvin vanhan näköinen kolmenkymmenen ikäiseksi, ynseä ja epäsiisti; letti kuin lehmän häntä, riippui auvenneen yönutun päällä. Hänen miehensä, ainoastaan vuotta vanhempi, näytti Gervaisesta vanhukselta, kun hän siinä istua ryyhötti paitahihasillaan, paljaissa jaloissaan läntistyneet tohvelit. Hänen ohuissa huulissaan oli häjy ilme. Varsinkin Gervaiseä hämmästytti työhuoneen pienuus, tahraiset seinät, ruosteiset työkalut ja likaiset romut, joita siellä oli huiskin haiskin joka paikassa kuin rautaromukaupassa. Siellä oli hirveän kuuma. Hikipisarat helmeilivät Lorilleux'n vihertävillä kasvoilla; hänen vaimonsa riisui nutun päältään ja paljain käsivarsin, paita kiinni hänen riippuvissa rinnoissaan hän jatkoi työtään.
— Entä kulta? kysyi Gervaise puoliääneen.