Neiti Remanjou puhui, että pitäisi yhtä kaikki lähteä maalle, vaikka ei päästäisi edemmäksi kuin kaupungin muurin vallihautoihin, mutta koko hääjoukko pani vastaan: tiet mahtoivat olla kauniissa siivossa, eihän nyt voisi edes istuutua ruohikkoon; sitä paitsi ei sateesta näyttänyt loppua tulevankaan, voisipa se vielä yltyäkin. Coupeau, joka silmillään seurasi erästä likomärkää työmiestä, joka rauhallisesti astui sateessa, murahti:
— Jos se Saapas tolvana odottaa meitä Saint-Denis'n tiellä, niin ei hän ainakaan saa auringonpistoa.
Sille naurettiin. Mutta huono tuuli vain paheni. Se kävi lopulta sietämättömäksi. Täytyi päättää jotakin. Eipä tietenkään ollut tarkotus jäädä näin särkeä paistamaan päivälliseen asti. Niinpä neljännestunnin aikaa, sateen itsepintaisesti kestäessä kaikki miettivät päänsä puhki. Paistikas ehdotti korttipeliä; Boche, joka oli aika koiranleuka, sanoi tietävänsä hyvin hauskan pikku leikin, ripitysleikin; rouva Gaudron puhui, että mentäisiin syömään sipulileivoksia Chaussée Clignancourt'ille; rouva Lerat olisi tahtonut, että olisi kerrottu kaskuja; Gaudronilla ei ollut ikävä, hänen oli siellä hyvä olla, olisi vain heti tahtonut käydä ruokaan käsiksi. Ja jokaisesta ehdotuksesta kiisteltiin ja suututtiin: mikä oli typerää, mikä ikävystyttävää, eiväthän he mitä lapsia olleet. Kun sitten Lorilleux, tahtoen hänkin sanoa sanottavansa, keksi jotakin hyvin yksinkertaista, että näet mentäisiin kävelemään ulkobulevardeille aina Père-Lachaisen hautausmaalle, jossa voitaisiin käydä katsomassa Heloisen ja Abelardin hautaa, jos aikaa riittäisi, silloin ei rouva Lorilleux enää jaksanut hillitä itseään, vaan päästi suuttumuksensa valloilleen. Hän ainakin lähti tiehensä! Sen hän teki! Oliko tarkotus pitää ihmisiä pilkkanaan. Hän oli pukeutunut ja juossut sateessa sulkeutuakseen muka viinikauppaan! Ei, totisesti! hän oli saanut tarpeekseen mokomista häistä, ennemmin hän oli omassa kodissaan. Coupeaun ja Lorilleux'n täytyi tukkia häneltä tie. Hän vain hoki:
— Menkää tiehenne siitä! Minä lähden pois, sanon minä.
Kun hänen miehensä oli onnistunut saada hänet rauhottumaan, lähestyi Coupeau Gervaiseä, joka yhä istui tyynenä nurkassaan puhellen anoppinsa ja rouva Fauconnier'n kanssa.
— Mutta tehän että ehdota mitään! sanoi Coupeau, uskaltamatta vielä sinutella Gervaiseä.
— Oo, minä suostun vaikka mihin, vastasi hän nauraen. Minä en pane vastaan. Lähdettiinpä ulos tai jäätiin tänne, se on minulle yhdentekevää. Minun on täällä hyvin hyvä olla, en muuta kaipaa.
Ja tosiaankin hänen kasvoistaan loisti tyyni ilo. Siitä asti kuin vieraat olivat tulleet, oli hän puhellut jokaiselle hieman hiljaisella ja liikutetulla äänellä, tyytyväisen näköisenä, sekaantumatta riitoihin. Ukonilman aikana hän oli silmiään värähyttämättä katsonut salamoita, ikäänkuin hän niiden räikeässä valossa olisi nähnyt vakavia asioita hyvin kaukana tulevaisuudessa.
Herra Madinier ei ollut kuitenkaan vielä ehdottanut mitään. Hän nojasi tiskiin, hännystakin liepeet levällään, säilyttäen isännälle kuuluvan arvokkuutensa. Hän kakosteli pitkään ja pyöritti suuria silmiään.
— Ka, miksi ei voitaisi käydä museossa, sanoi hän leukaansa silitellen ja kysyi läsnäolijain mieltä silmäluomiaan räpytellen.