— Siellä on muinaisesineitä, kuvia, tauluja, koko joukko tavaraa. Se on hyvin opettavaista. Ehkäpä te hyvinkään ette tunne sitä. Kyllä sitä kannattaa käydä katsomassa ainakin yhden kerran.
Kaikki katselivat toisiinsa epätietoisina. Ei, Gervaise ei ollut nähnyt sitä; eikä rouva Fauconnier, eikä Boche, eikä muutkaan. Coupeau luuli kyllä käyneensä siellä jonakin sunnuntaina, mutta hän ei sitä muistanut oikein selvään. Epäröitiin kumminkin, kunnes rouva Lorilleux, johonka herra Madinier'n arvokkuus teki suuren vaikutuksen, sanoi, että hänestä ehdotus oli hyvin sopiva ja säädyllinen. Kun kerran uhrattiin päivä ja oltiin juhlavaatteissa, niin olihan yhtä hyvä käydä katsomassa jotakin opikseen. Kaikki hyväksyivät ehdotuksen. Kun sadetta yhä vielä jatkui vähän, lainattiin viinikauppiaalta sateenvarjoja, vanhoja, sinisiä, vihreitä, ruskeita sateenvarjoja, joita ostajat olivat unohtaneet; ja niin lähdettiin museoon.
Hääjoukko kääntyi oikealle, kulki Pariisiin Saint-Denis'n esikaupungin kautta. Coupeau ja Gervaise astuivat taas etunenässä, juoksujalkaa, jättäen toiset jäljelle. Herra Madinier talutti nyt käsikynkässään rouva Lorilleux'tä, koska muori Coupeau oli jäänyt viinikauppaan huonojen jalkojensa tähden. Sitten tulivat Lorilleux ja rouva Lerat, Boche ja rouva Fauconnier, Paistikas ja neiti Remanjou, viimeksi Gaudron'in pariskunta. Kaikkiaan oli kaksitoista henkeä. Siitä syntyi jo aika pitkä jono katukäytävälle.
— Emme me vaan ilmaiseksi tätä lystiä saa, sen minä vannon, selitti rouva Lorilleux herra Madinier'lle. Me emme tiedä mistä Coupeau lienee hänet ottanut, taikka oikeastaan me sen tiedämme liiankin hyvin: mutta mitäs se meitä liikuttaa, eikö niin?… Minun mieheni täytyi ostaa hänelle vihkimäsormuskin. Tänä aamuna ylösnoustessa täytyi lainata heille kymmenen francia, joita ilman ei olisi saatu mitään aikaan… On sekin morsian, joka ei tuo edes yhtään sukulaista häihinsä! Hän sanoo itsellään olevan Pariisissa sisaren makkarakauppiaana. Minkätähden ei hän sitten ole kutsunut häntä?
Hän keskeytti puheensa osottaakseen Gervaiseä, joka viistolla katukäytävällä ontui pahasti.
— Katsokaas nyt tuota! Onkos tämä laitaa!… Mokomakin nilkuttaja!
Ja tämä sana: Nilkuttaja meni suusta suuhun.
Lorilleux nauraa kikatti sanoen, että se nimihän hänelle oli annettavakin. Mutta rouva Fauconnier puolusti Gervaiseä: oli väärin pilkata häntä, hän oli siisti kuin vasta lyöty sou ja reippaasti hän teki työtä, milloin tarvis vaati. Rouva Lerat, joka aina teki ilkeitä salaviittauksia sanoi hänen jalkaansa lemmenkoukuksi, ja lisäsi, että monet miehet pitivät sellaisesta, tahtomatta sitä sen paremmin selittää.
Päästyään Saint-Denis'n kadun päähän, meni hääjoukko bulevardin poikki. Sen täytyi odottaa vähän aikaa, ennenkuin pääsi pujahtamaan ajajain jonon läpi; sitten se tuli viertotielle, joka sateesta oli kokonaan vetelän kuran vallassa. Sade alkoi uudestaan, hääsaaton täytyi avata sateenvarjot; ja näiden surkean näköisten, risaisten sateenvarjojen alla, joita miehet pitivät käsissään, naiset kantoivat helmojaan. Heidän siinä ropakossa rämpiessään ulottui heidän jononsa toiselta katukäytävältä toiselle. Silloin pari jätkää alkoi heille huutaa kuin karnevalikulkueelle, ohikulkijoita kerääntyi heidän ympärilleen, ja puotilaisia ilmestyi ikkunoihinsa huvitetun näköisinä katsomaan. Meluavan väkijoukon keskellä, bulevardin harmaata, märkää taustaa vasten näytti kulkue räikeän kirjavalta. Siinä oli Gervaisen helakansininen ja rouva Fauconnier'n kukikas hame, Bochen keltaiset housut; ja näiden juhlatamineissaan kankeiden ihmisten hullunkurisuutta lisäsi Coupeaun kiiltäväksi kulunut pitkätakki ja herra Madinier'n leveäliepeinen hännystakki; muotien moninaisuutta enensi vielä rouva Lorilleux'n komea puku, rouva Lerat'n rimpsut ja neiti Remanjoun repaleiset hameenhelmat. Siinä oli nähtävänä köyhien koko nukkavieru ylellisyys. Mutta suurinta iloa herättivät herrojen hatut, jotka pimeässä kaapin komerossa talletettuina olivat vanhettuneet ja menettäneet alkuperäisen kiiltonsa; muodoltaan ne olivat toinen toistaan hullunkurisempia, korkeita, leveitä, suippoja, millä oli ylöspäin käpristetyt, millä litteät lierit, millä liian leveät tai liian kapeat. Ja katsojain nauru yltyi vielä, kuin viimeisenä, kulkueen lopussa räikeän sinipunervassa puvussaan asteli rouva Gaudron, karttaaja, jonka kohtuinen vatsa pullotti tavattoman laajana. Hääsaatto ei kuitenkaan ensinkään jouduttanut kulkuaan, hyvillään siitä, että sitä katsottiin, ja iloiten pilapuheista.
— Katsokaas morsianta! huusi muudan katupojista osottaen rouva
Gaudronia. Hän on vahingossa nielaissut aimo luumun luineen päivineen.