Koko seurue purskahti nauruun. Paistikas kääntyi ympäri ja sanoi, että se oli hyvin osattu. Karttaaja itse nauroi kovimmasti vieläpä ylpeilikin; siitä ei hänen kunniansa lainkaan kärsinyt, päinvastoin; useampi kuin yksi vallasnainen oli ohikulkiessaan katsonut häneen kieroon ja olisi tahtonut olla hänen asemassaan.
Oli tultu Cléryn kadulle. Sitten jatkettiin Mail'in katua. Voittojen torilla syntyi pysähdys. Morsiamen vasemmasta kengästä oli nauha auennut solmusta; ja kun hän sitä solmisi uudestaan Ludvig XIV:n kuvapatsaan juurella, niin toiset parit odottaessaan hänen takanaan laskivat leikkiä hänen pohkeestaan, jota vähän vilahti näkyviin. Vihdoin kun oli kuljettu Croix-des-Petits-Champs'in katu päästä päähän, saavuttiin Louvreen.
Herra Madinier tarjoutui kohteliaasti kulkueen johtajaksi.
Se oli hyvin suuri rakennus, sinne olisi voinut eksyä; ja sitäpaitsi hän tunsi siellä nähtävät paikat, sillä hän oli siellä käynyt usein erään taiteilijan, erittäin etevän nuorukaisen kanssa, jolta eräs suuri kotelotehdas osti piirustuksia koteloiden päälle pantaviksi.
Kun häävieraat olivat tulleet alakerrassa olevaan assyrialaiseen museoon, saivat he pienen vilunväristyksen. Hitto! kun tuntui kylmältä! tästähän olisi saanut mainion kellarin. Ja hitaasti, nokka pystyssä kulkivat he nyt parittain, silmät selällään, kivimöhkäleiden välitse, jotka esittivät mustia, juhlallisen jäykkiä marmorijumalia ja puoleksi kissan, puoleksi naisen muotoisia hirviöitä, joilla oli kasvot kuin kuolleilla, nenä ohut, huulet turpeat. Heistä ne olivat hirveän rumia. Nykymaailman aikaan osattiin toki paljoa paremmin kiveä muovaella. Muudan foinikialaisilla kirjaimilla tehty kivikirjoitus pani heidät ymmälle. Sehän oli tuiki mahdotonta, että kukaan olisi koskaan osannut lukea tuota ripellosta. Mutta herra Madinier, joka rouva Lorilleux'n kanssa oli jo noussut toisen kerroksen ensimäiseen porraskäänteeseen, huusi heille niin että holvit kajahtivat.
— Tulkaa pois. Ei niissä ole mitään näkemistä noissa rakkineissa.
Parhaat nähtävät ovat toisessa kerroksessa.
Porraskäytävän jäyhä koruttomuus teki heidät totisiksi. Komea vahtimestari, jolla oli päällään punaiset liivit ja kultareunainen takki, ja joka näytti heitä odottavan portaiden yläpäässä, lisäsi vielä heidän juhlallista tunnelmaansa. Täynnä kunnioitusta, astuen niin hiljaa kuin suinkin voivat, he tulivat ranskalaiseen taulukokoelmaan.
Silmät kehysten kullan häikäiseminä, he kulkivat pysähtymättä, läpi koko jonon pieniä saleja katsellen ohimennen kuvia, joita oli liian paljon, jotta niitä olisi voinut hyvin nähdä. Olisi pitänyt viipyä tunti kunkin edessä, jos olisi tahtonut niitä ymmärtää. Oli siinä tauluja, jumal'avita! eihän niistä loppua tullutkaan. Oli niihin pitänyt panna rahaa likoon. Vihdoin herra Madinier pysähdytti heidät äkisti »Medusan pelastuslautan» eteen ja selitti heille, mitä se kuvasi. Aiheen valtaamina seisoivat kaikki liikkumatta, ääneti. Kun taas lähdettiin eteenpäin, ilmaisi Boche kaikkien yhteisen tunnelman sanoen, että se ei ollut hullummin osattu.
Apollon salissa ihmetytti seuruetta varsinkin kiiltävä lattia, kirkas kuin peili, johon penkkien jalat kuvastuivat. Neiti Remanjou pani silmänsä kiinni, sillä hänestä tuntui kuin olisi hän astunut veden päällä. Rouva Gaudronia neuvottiin astumaan hiihtämällä, ettei vain lipeäisi. Herra Madinier tahtoi näyttää heille kattomaalauksia ja kultauksia, mutta siinä heiltä oli vääntyä niskat nurin, eivätkä he erottaneet mitään. Sitten hän, ennenkuin tultiin nelisnurkkuiseen saliin, osotti heille erästä ikkunaa sanoen:
— Tuossa on se parveke, jolta Kaarle IX ampui kansaa.