Sillä välin hän piti silmällä jälkijoukkoa. Viitaten kädellään hän käski pysähtymään keskelle nelisnurkkaista salia. Siellä ei ollut kuin pelkkiä mestariteoksia, kuiskasi hän puoliääneen, kuin kirkossa. Tehtiin kierros ympäri salia. Gervaise kysyi, mitä »Kaanaan häät» kuvasivat; se oli tyhmää, ettei oltu kirjoitettu kehyksiin taulujen nimiä. Coupeau pysähtyi »Joconden» eteen, joka hänestä muistutti erästä hänen tätiään. Boche ja Paistikas nauraa virnottivat ja osottivat toisilleen silmää iskien alastomia naisia; Antiopen reidet varsinkin saivat heidän sisunsa sykähtämään. Ja viimeksi Gaudronin pariskunta, mies suu auki ja vaimo kädet vatsan päällä jäivät heltyneinä ja tyhmistyneinä töllistelemään Murillon Madonnaa.
Kun oli päästy salin ympäri, tahtoi herra Madinier alkaa uudestaan; se maksoi vaivan. Hän touhusi kovasti rouva Lorilleux'n ympärillä hänen silkkisen hameensa tähden; ja joka kerta kun tämä häneltä kysyi jotakin, vastasi hän vakavana hyvin mahtipontisesti. Kun rouva Lorilleux'n huomiota kiinnitti Titianin rakastajatar, jonka keltainen tukka hänestä oli yhtäläinen kuin hänen oma tukkansa, selitti herra Madinier, että se oli »kaunis Ferronnière», eräs Henrik IV:n rakastajatar, josta oli esitetty näytelmä Ambigu-teatterissa.
Sitten hääseurue syöksähti pitkään saliin, jossa ovat italialainen ja flamilainen koulu. Yhä tauluja ja aina vain tauluja, pyhimyksiä, miehiä ja naisia, joista ei kukaan saanut tolkkua, ihan mustia maisemia, elukoita, jotka olivat muuttuneet keltaisiksi, sikin sokin ihmisiä ja esineitä, joiden kirjava sekamelska alkoi ankarasti pakottaa heidän päätään. Herra Madinier ei puhunut enää, vaan johti kulkuetta, joka seurasi järjestyksessä, jokainen pää väärässä ja nokka pystyssä. Vuosisatojen taide kiiti siinä heidän hämmästyneen tietämättömyytensä ohitse, alkuaikojen hieno yksinkertaisuus, venetsialaisten loisto, hollantilaisten mehevä valorikas elämä. Mutta kaikista enimmin heitä huvittivat jäljentäjät, jotka telineillään keskellä katselijain joukkoa maalailivat heistä lainkaan välittämättä; varsinkin he ihmettelivät muudanta vanhaa naista, joka istuen korkeilla tikapuilla pensselillään maalasi kuvioita äärettömän suuren kankaan taivaansiniselle pohjalle. Vähitellen oli kai kumminkin huhu levinnyt, että hääseurue oli Louvrea katselemassa; taiteilijat ehättivät katsomaan, suu leveässä naurussa; toiset uteliaat asettuivat edeltä päin penkeille istumaan nähdäkseen mukavasti hääsaaton kulkevan ohitse; vartijat purivat huuliaan pidättäytyen sukkeluuksia laskemasta. Häävieraat jo väsyneinä alkoivat tottua ympäristöönsä ja astua laahustivat niin, että rautakorkoiset kantapäät paukkuivat kajahtaviin lattioihin. Kävi sellainen kapina kuin olisi karjalauma päästetty irti näihin siisteihin, juhlallisiin saleihin.
Herra Madinier oli vaiti saadakseen toiset yllätetyksi. Hän vei heidät suoraa päätä Rubensin »Kermesse'n» luo. Hän ei vieläkään virkkanut mitään, osotti vain taulua veitikkamaisesti silmää iskien. Kun naiset näkivät taulun, kirkasivat he ja kääntyivät pois päin tulipunaisina. Miehet pidättivät heitä ilvehtien ja osotellen sen siivottomia yksityiskohtia.
— Katsokaahan! huudahti Boche, ei ole paha! Kas tuossa muudan oksentaa. Ja tuo kastelee nurkantakaisia. Entä tuo, voi! katsokaas tuota!… Siinä on siistiä väkeä.
— Lähdetään pois, sanoi herra Madinier ihastuneena menestyksestään.
Tällä puolen ei ole enää mitään nähtävää.
Hääseurue palasi samaa tietä kuin oli tullutkin, nelisnurkkaisen salin ja Apollon gallerian kautta. Rouva Lerat ja neiti Remanjou valittivat, etteivät heidän jalkansa enää kestäneet heidän allaan. Mutta kotelotehtailija tahtoi näyttää Lorilleux'lle vanhanaikuisia koristeita. Ne olivat ihan lähellä, pienen huoneen perällä, jonne hän olisi osannut vaikka silmät kiinni. Kumminkin hän erehtyi, vei hääjoukon harhaan seitsemän, kahdeksan aution ja kylmän salin läpi, joissa ei ollut kuin yksitoikkoisia lasikaappeja täynnä särkyneitä ruukkuja ja hyvin rumia ukkoja. Häävieraita vilusti ja ikävystytti kovasti. Etsiessään ovea, mistä päästä ulos he joutuivat piirustusosastoon. Siitä tuli taas juoksua loppumattomiin: sali toisensa perästä, joissa ei ollut mitään sen kummempaa kuin seinät täynnä lasin alle pantuja täyteen töhrätyitä paperilevyjä. Herra Madinier'lta meni pää pyörälle, mutta hän ei tahtonut tunnustaa eksyneensä, vaan alkoi kiivetä eräitä portaita toiseen kerrokseen, hääjoukko kintereillä. Tällä kertaa jouduttiin keskelle laivastomuseota, jossa oli koneiden ja kanuunain malleja, korkokarttoja ja leikkikalujen kokoisia sotalaivoja. Toiset portaat tuli vastaan hyvin kaukana, kun oli harhailtu neljännestunnin verran sinne tänne. Ja kun niistä oli päästy alas, oltiin taas keskellä piirustuskokoelmia. Nyt valtasi epätoivo koko hääseurueen, umpimähkään se riensi salista toiseen seuraten herra Madinier'ta, joka pyyhki hikeä otsaltaan. Hän oli aivan suunniltaan ja raivoissaan hallitukselle, jonka hän syytti muuttaneen ovet paikoiltaan. Vartijat ja museossa kävijät katselivat heitä ihmeissään. Parinkymmenen minuutin päästä nähtiin heidät uudestaan nelisnurkkaisessa salissa, ranskalaisessa galleriassa ja vaeltavan ohi lasikaapeissaan nukkuvien itämaisten jumalien. He eivät luulleet enää koskaan pääsevänsä ulos. Kauhealla kolinalla viistättivät he pilalle väsyneitä jalkojaan. Rouva Gaudron suurine vatsoineen jäi jälelle toisten rientäessä edeltä.
— Ovet suljetaan! ovet suljetaan! huusivat vartijain mahtavat äänet.
Hääsaatto oli vähällä jäädä museoon lukkojen taakse. Erään vartijan täytyi opastaa sitä ulko-ovelle asti. Vasta kun kaikki olivat tulleet Louvren pihalle ja saaneet sateenvarjonsa ovenvartijalta, saattoivat he huoahtaa. Herra Madinier sai takaisin entisen mahtinsa; hän oli ollut väärässä siinä, ettei kääntynyt vasemmalle; nyt hän muisti, että koristeet olivat vasemmalla. Muuten olivat kaikki olevinaan tyytyväisiä, että sekin oli tullut nähdyksi.
Kello löi neljä. Oli vielä kaksi tuntia käytettävänä ennen päivällistä. Päätettiin ajan kuluksi lähteä kävelemään. Naiset, jotka olivat hyvin väsyksissä, olisivat tahtoneet vähän istahtaa; mutta kun kukaan ei tarjonnut mitään suuhun pantavaa, niin lähdettiin taas liikkeelle, kuljettiin rantakatua pitkin. Siellä alkoi sataa uudestaan ja niin rankasti, että naisten puvut turmeltuivat sateenvarjoista huolimatta. Rouva Lorilleux, jonka sydän oli pakahtua jokaisesta vesipisarasta, joka kostutti hänen hamettaan, ehdotti, että mentäisiin sadetta pakoon Pont-Royalin alle; muuten hän uhkasi mennä sinne aivan yksin, elleivät muut tulleet mukaan. Ja koko seurue meni sillan alle. Siellä oli ihmeen hyvä suojapaikka. Se oli totisesti nerokas keksintö! Naiset levittivät nenäliinansa kivien päälle ja istuutuivat lepäämään hajasäärin; molemmin käsin nyhtivät he kivien väliin kasvaneita ruohon korsia ja katselivat, miten musta vesi virtasi, ikäänkuin he olisivat olleet maalla. Miehet huvittelivat huutamalla hyvin kovasti herättääkseen kaikua vastapäätä olevasta sillan kaaresta; Boche ja Paistikas huusivat vuoron perään kaikin voimin »Sika!» ja nauraa hohottivat, kun kaiku heille vastasi samalla sanalla; kun he olivat huutaneet äänensä käheäksi, etsivät he litteitä kiviä ja rupesivat heittämään voileipiä. Sade oli lakannut, mutta seurue viihtyi niin hyvin sillan alla, ettei poislähtö juolahtanut kenenkään mieleen. Pitkin Seinen pintaa uiskenteli rasvapilkkuja, vanhoja korkkeja, vihannesten jätteitä ja kaikellaista roskaa; jokin häränsilmä niitä vähän aikaa pyöritti yhdessä kohden veden levottomalla kalvolla, joka holvin siimeksessä näytti ihan mustalta. Sillan päältä kuului omnibusien ja ajurien pyöräin jyrinä, Pariisin ainainen kohina, mutta muuta ei näkynyt kuin ajopelien kattoja oikealta ja vasemmalta, ikäänkuin kiulun pohjaan. Neiti Remanjou huokasi syvään; jos vain olisi ollut ruohoa, niin tämä olisi muistuttanut hänelle, sanoi hän, erästä Marnejoen mutkaa, missä hän 1817 oli käynyt erään nuoren miehen kanssa, jota muistellessaan hän vieläkin itki.