Herra Madinier antoi vihdoin lähtömerkin. Mentiin Tuileries'n puiston poikki lapsilauman läpi, joiden kiekot ja pallot saivat häiriytymään parien hyvän järjestyksen. Kun Vendômen torille tultua, häävieraat katselivat patsasta, pisti herra Madinier'n päähän osottaa naisille kohteliaisuus; hän pyysi heitä nousemaan patsaan huippuun Pariisia katsomaan. Hänen tarjouksensa tuntui hyvin hauskalta. Niin, niin, sinne oli noustava, siitä riittäisi naurun aihetta pitkäksi aikaa. Muuten se voisi olla sangen huvittavaa henkilöille, jotka eivät olleet koskaan kiivenneet maaperää korkeammalle.
— Ettäköhän Nilkuttajakin uskaltaa kavuta sinne asti! kuiskasi rouva
Lorilleux.
— Minä nousen mielellänikin, sanoi rouva Lerat, mutta ei saa vain miehiä tulla minun jäljestäni.
Ja nouseminen alkoi. Ahtaissa kiertoportaissa kaikki kaksitoista kiipesivät peräkkäin tunnustellen jaloillaan kuluneita astimia ja pitäen seinistä kiinni. Kun sitten porraskäytävä kävi pilkkosen pimeäksi, nauroivat he ihan katketakseen. Naiset kirkuivat. Miehet kutittivat heitä ja nipistelivät sääristä. Mutta hullujahan he olivat, kun menivät siitä puhumaan! voisihan olla luulevinaan, että hiiret heitä hätyyttivät. Sitä paitsi siitä ei ollut sen pahempia seurauksia; miehet kyllä tiesivät, mihin heidän tuli pysähtyä kunniallisuuden rajoissa pysyäkseen. Sitten Boche keksi pilan, jota koko seura säesti. Huudettiin rouva Gaudronia, ikäänkuin hän olisi jäänyt välille, ja häneltä kysyttiin, mahtuiko hänen vatsansa kulkemaan portaista. Ajatelkaahan, jos hän olisi tarttunut kiinni, pääsemättä liikkumaan mihinkään suuntaan, niin hän olisi tukkinut reijän eikä kukaan olisi päässyt pois. Ja hänen kohtuiselle vatsalleen naurettiin sellaisella remakalla, että koko patsas tutisi. Sitten Boche, joka oli oikein rovellaan, selitti, että tässä uuninpiipussahan kului koko nuoruus; siitähän ei loppua tullutkaan, se kai vei taivaaseen asti? Ja hän koetti säikyttää naisia huutaen, että torni muka horjui. Mutta Coupeau ei virkkanut koko aikana mitään; hän astui Gervaisen takana, piti häntä vyötäisiltä ja tunsi hänen antauvan hänelle kokonaan. Kun yht'äkkiä tultiin päivän valoon, oli hän juuri suutelemassa häntä kaulalle.
— Niitä maita! tepä vasta siivoa väkeä olette, älkää olko millännekään! sanoi rouva Lorilleux loukkaantuneen näköisenä.
Paistikas näytti julmistuneelta. Hammasta purren hän sanoi:
— Te piditti semmoista meteliä, että minä en saanut edes portaitakaan luetuksi.
Mutta herra Madinier oli jo parvekkeella näyttämässä huomattavia rakennuksia. Rouva Fauconnier ja neiti Remanjou eivät tahtoneet millään ehdoilla tulla edemmäksi portailta; jo pelkkä ajatus, että alhaalla oli kivitetty tori, sai heidän verensä seisattumaan; ja he tyytyivät pilkistelemään pienen oven läpi. Rouva Lerat, joka oli rohkeampi, teki kierroksen ympäri kapean parvekkeen painautuen pronssista tornin seinää vasten. Mutta yhtä kaikki tuntui peräti kolkolta, kun ajatteli, ettei olisi tarvinnut kuin astua jalallaan yli kaiteen. Herra Jumala, mikä kuperkeikka! Hiukan kalpeina katselivat miehetkin torille. Olisi luullut häilyvänsä ilmassa erotettuna kaikesta. Ei totisesti, se ihan tuntui kylmältä sisuksissa. Herra Madinier neuvoi nostamaan silmänsä ja katsomaan suoraan eteensä, hyvin kauvas; se esti päätä huimaamasta. Ja hän osotteli sormellaan Invalidien palatsia, Panthéonia, Notre-Damen-kirkkoa, Pyhän Jaakopin tornia, ja Montmartren kukkuloita. Sitten rouva Lorilleux kysäsi näkyikö Chapellen bulevardilla viinikauppa, Hopeamylly, johon aiottiin mennä syömään päivällistä. Ainakin kymmenen minuuttia sitä sitten haettiin, jopa kiisteltiinkin; jokainen väitti viinikaupan olevan eri paikassa. Pariisi heidän ympärillään levisi äärettömänä, harmaana, häipyen sinertävään etäisyyteen, missä sen syvissä laaksoissa katot vyöryivät yhtämittaisena aallokkona; koko oikeanpuoleinen joenranta oli suuren, repaleisen, kuparinkarvaisen pilven varjossa; sen kullanhohtoiselta reunalta lähti leveä päivänsäde, joka pani vasemman rannan tuhannet akkunat kimmeltämään yhtenä kipunamerenä; koko se puoli kaupunkia erottui loistavana ukkosen huhtomaa kirkasta taivasta vasten.
— Sitäkö varten sitä piti tänne asti kavuta, että nyt revimme silmät toistemme päästä, sanoi Boche suuttuneena ja alkoi kömpiä portaita alas.
Ääneti murjottaen laskeusivat häävieraat tornista, ei kuulunut muuta kuin kenkien kolina portaita vasten. Kun oli päästy alas, tahtoi herra Madinier maksaa. Mutta Coupeau ei siihen suostunut, vaan ehätti painamaan kaksikymmentä neljä souta vartijan kouraan, kaksi souta hengeltä. Kello oli lähes puoli kuusi: oli juuri parhaiksi sen verran aikaa kuin paluumatkaan tarvittiin. Mentiin siis takaisin bulevardien ja Poissonnièren etukaupungin kautta. Coupeaun mielestä ei kävelyretki kuitenkaan saanut loppua näin vain: hän työnsi koko seuran erääseen viinikauppaan, jossa juotiin vermouthia.