— Sen minä kyllä ymmärrän.
Hän oli kuiva ja laiha kuin aidanseiväs, vietti yksitoikkoista, yksinäistä työläisnaisen elämää; ei ollut yksikään mies pistänyt nokkaansa hänen luokseen sen jälkeen kun hän oli tullut leskeksi; yhtä kaikki hän alituisesti hautoi mielessään saastaisia ajatuksia, hakemalla haki kaksimielisiä sanoja ja hävyttömiä salaviittauksia, mutta tavallisesti ne olivat niin syvämielisiä, ettei niitä ymmärtäneet muut kuin hän itse. Kun Boche kumartui pyytämään häneltä selitystä kuiskaten hiljaa ihan hänen korvaansa, vastasi hän:
— Ka, pienet sipulit … tietysti, ymmärtäähän sen.
Mutta keskustelu muuttui vakavaksi. Jokainen puhui omasta ammatistaan. Herra Madinier ylisti koteloteollisuutta; sillä alalla työskenteli todellisia taiteilijoita; niinpä oli hän nähnyt uudenvuoden lahjain koteloita, jotka olivat ylellisyyden ihmeteoksia, Mutta Lorilleux nauroi hänelle pilkallisesti. Hän oli perin ylpeä siitä, että teki kultatyötä, hän oli näkevinään ikäänkuin sen loistetta sormissaan ja koko olemuksessaan. Kantoivathan kultasepät ennen muinoin miekkaakin, sanoi hän usein; ja hän mainitsi Bernard Palissyta[4] tietämättä itsekään miksi. Coupeau puolestaan kertoi tuuliviiristä, erään toverin mestariteoksesta; siinä oli ensiksi varsi, sitten lyhde, sitten hedelmäkori ja sitten lippu; koko laitos oli erinomaisen hyvin tehty ainoastaan yhteen juotetuista pienistä sinkkilevyn palasista. Rouva Lerat näytti Paistikkaalle, miten ruusun varsia tehtiin, pyörittäen veitsensä päätä sormiensa välissä. Puhe oli vähitellen käynyt äänekkäämmäksi; kaikki puhuivat sekaisin. Hälinän keskeltä kuului muutamia sanoja, kun rouva Fauconnier hyvin kimakalla äänellä moitti työntekijöitään; edellisenä iltanakin oli muudan tyttöletukka silittäessään polttanut pilalle parin lakanoita.
— Sanokaa mitä tahansa, huusi Lorilleux lyöden nyrkkinsä pöytään, kulta on kumminkin kultaa.
Keskellä äänettömyyttä, jonka tämä totuus sai aikaan, ei kuulunut muuta kuin neiti Remanjoun kimeä ääni, joka jatkoi:
— Sitten minä nostan ylös niiden hameet, ompelen sisäpuolelta… Minä pistän neulan pään lävitse, jotta hattu pysyy kiinni… Ja ne ovat valmiina. Niistä maksetaan puodissa kolmetoista souta kappaleelta.
Hän selitti nukkejaan Saappaalle, jonka leuvat kävivät hitaasti kuin myllynkivet. Hän ei kuunnellut, pudisti vain päätään pitäen silmällä viinureita, etteivät he saaneet viedä pois vateja, ennenkun hän oli niistä kaapinut kastikkeen viimeiseen tippaan. Oli syöty vasikanpaistia kastikkeineen ja vihreitä papuja. Tuotiin pöytään lintupaisti, kaksi laihaa kanaa, alustana näivettynyttä krassia. Ulkona loi aurinko viimeisiä säteitään akaasioiden latvoihin. Salissa vihertävä kajastus sakeni pöydältä nousevista höyryistä. Viini- ja rasvapilkkujen tahraama pöytä oli täynnä hujan hajan heitettyjä astioita; ja pitkin seinävartta olivat viinurit panneet likaisia lautasia ja tyhjiä pulloja, niin että se näytti roskaläjältä, joka oli pöydältä lakaistu ja sinne kaadettu. Oli hyvin kuuma. Miehet riisuivat takkinsa ja jatkoivat syöntiään paitahihasillaan.
— Älkää ahtako heihin niin paljoa, rouva Boche, minä pyydän, sanoi
Gervaise, joka oli vähäpuheinen, kaukaa pitäen silmällä Claudea ja
Etienneä.
Hän nousi ylös, meni puhelemaan vähäksi aikaa seisten pienokaisten tuolien takana. Eihän niillä lapsilla ole järkeä, ne syövät vaikka koko päivän, ja aina niihin vain ruoka uppoaa; ja hän antoi heille itse kanapaistia, hiukan valkoista lihaa. Mutta muori Coupeau sanoi, että antaa heidän nyt kerran syödä, niin että mahaa pakottaa. Rouva Boche syytti hiljaisella äänellä miestään siitä, että tämä muka nipisteli rouva Lerata polvesta. Niin, niin, kyllä hän tiesi hänen salakähmäiset vehkeensä, hän oli nähnyt hänen pistävän kätensä pöydän alle. Jos hän vielä yrittikään, niin, auta armias! hänessä oli muijaa heittämään hänelle vesipullon vasten kalloa.