Kun muut vähän vaikenivat, puhui herra Madinier politiikkaa.
— Heidän lakinsa 31 päivältä toukokuuta on kauhistus. Nykyään täytyy asua kaksi vuotta samalla paikkakunnalla. Kolme miljoonaa kansalaista on pyyhitty vaalilistoista… Olen kuullut sanottavan, että Bonaparte oikeastaan on hyvin harmissaan, sillä hän rakastaa rahvasta, sen hän on osottanut.
Hän oli tasavaltalainen, mutta hän ihaili prinssiä hänen setänsä tähden, jonka vertaista miestä ei enää koskaan ollut ilmestyvä. Paistikas suuttui: hän oli ollut työssä Elysée-palatsissa, ja oli nähnyt Bonaparten yhtä läheltä kuin nyt Saappaan, tuossa ihan vastapäätä; no niin tämä presidentin tolvana oli ihan vanhan hevoskaakin näköinen. Hän kuului olevan aikeissa käydä Lyonin puolella; kunpa hän sillä matkalla taittaisi niskansa, niin pääsisi hänestä rauhaan. Ja kun keskustelu sai pahan käänteen, täytyi Coupeaun käydä välittämään:
— Johan te nyt olette vallan lapsellisia, kun viitsitte politiikan vuoksi käydä toistenne kimppuun!… Jonnijoutavaa koko politiikka! Mitä se meikäläisiä liikuttaa?… Pankoot minusta nähden minkälaisen hallituksen tahansa, kuninkaan tai keisarin taikka ei mitään, se ei estä minua ansaitsemasta viittä franciani, ei syömästä eikä nukkumasta, vai mitä?… Ei, se on kovin typerää!
Lorilleux pudisti päätään. Hän oli syntynyt samana päivänä kuin Chambordin kreivi, 29 päivänä syyskuuta 1820, ja tämän merkillisen yhteensattumisen johdosta hänellä oli jonkinlainen epämääräinen käsitys, että muka kreivin palaamisella Ranskaan kuninkaana oli jotakin yhteyttä hänen oman kohtalonsa kanssa. Hän ei sanonut selvään, mitä hän toivoi, mutta hän antoi ymmärtää, että hänelle oli silloin tapahtuva jotakin tavattoman mieluista. Niinpä hän joka kerran kun hänellä oli jokin mieliteko, joka oli liian suuri toteutettavaksi, lykkäsi sen tuonnemmaksi »jahka kuningas palaa».
— Sitäpaitsi minä olen kerran nähnyt Chambordin kreivin, kertoi hän.
Kaikkien kasvot kääntyivät häneen päin.
— Aivan varmaan. Hän oli kookas, hyväntahtoisen näköinen mies, palttoo päällä… Minä olin Pequignot'n, erään ystäväni luona, jolla on huonekalukauppa Chapellen Ison kadun varrella… Chambordin kreivi oli edellisenä iltana unohtanut sinne sateenvarjonsa. Hän tuli sisälle ja sanoi näin ikään ihan yksinkertaisesti: »Olkaapa hyvä ja antakaa pois minun sateenvarjoni!» Ihan todella se oli hän, Pequignot vakuutti sen minulle kunniasanallaan.
Ei kukaan pöytäkumppaleista ilmaissut vähintäkään epäilystä. Oli päästy jälkiruokaan. Viinurit korjasivat astioita pöydältä kovalla räminällä. Rouva Lorilleux, joka siihen asti oli esiintynyt arvokkaasti kuin oikea vallasnainen, ei malttanut olla huutamatta: Perhanan porsas! sillä toinen viinureista oli ottaessaan pois erästä vatia läikäyttänyt jotakin märkää hänen niskaansa. Ihan varmaan hänen silkkihameensa oli tahraantunut. Herra Madinier'n täytyi tarkastaa hänen selkäänsä, mutta siinä ei ollut mitään, hän vannoi sen. Nyt ilmestyi keskelle pöytää munanvaahtolunta salaattivadissa, ja sen ympärille kaksi juusto- ja kaksi hedelmälautasta. Munanvaahtolumi, jossa liian kovaksi keitettyjä valkuaisen kappaleita uiskenteli keltaisen hyytelön pinnalla, tuli yllätyksenä; sitä ei oltu odotettu, se oli hienoa. Saapas söi yhä, Hän oli pyytänyt toisen leivän lisää. Yksin hän lopetti molemmat juustot; ja kun hyytelöä jäi tähteeksi, otti hän koko vadin eteensä ja kastoi siihen isoja leipäpalasia ikäänkuin se olisi ollut keittoa.
— Herra on tosiaankin hyvin merkillinen, sanoi herra Madinier, puhjeten taas ihmettelyynsä.