Viimeisenä päivänä huhtikuuta nuori vaimo synnytti. Tuskat alkoivat iltapäivällä neljän tienoossa, kun hän oli silittämässä uutimia rouva Fauconnier'n luona. Hän ei malttanut heti lähteä pois, vaan vääntelihe tuskissaan tuolilla ja silitti aina hiukan välillä, kun tuskat vähäisen hellittivät: uutimilla oli kiire eikä hän tahtonut heittää niitä kesken; ehkäpä se ei ollutkaan kuin tavallista vatsanpurua eikä siitä kannattanut olla millänsäkään. Mutta kun hän aikoi ryhtyä käsiksi muutamiin miesten paitoihin, kävi hän vallan kalpeaksi. Hänen täytyi jättää työnsä sikseen ja ihan kaksin kerroin käpertyneenä kulkea kadun poikki pitäen kiinni seinistä. Muudan silittäjätär tarjoutui häntä saattamaan; hän hylkäsi tarjouksen ja pyysi häntä hakemaan kätilöä, joka asui aivan lähellä Charbonnièren kadun varrella. Eihän tässä nyt tarvinnut ehättää kuin tulta sammuttamaan. Kaippa sitä kesti vielä ainakin koko yön. Se ei saanut estää häntä palattuaan kotiin laittamasta päivällistä Coupeaulle; ehtisihän hän vielä sittenkin heittäytyä hetkeksi vuoteelle päältään riisumatta. Rappusissa tapasi hänet sellainen kouristus, että hänen täytyi istuutua keskelle portaita; ja hän painoi molemmat nyrkkinsä suutansa vasten, ettei huuto pääsisi, sillä häntä hävetti, että miehiä voisi tulla ja nähdä hänet siinä. Tuska taukosi, hän sai oven auki ja lohdutti itseään sillä ajatuksella, että hän varmaankin oli erehtynyt. Hän laittoi päivälliseksi lammaspaistia. Kaikki kävi vielä hyvin, kun hän kuori perunoita. Lammaspaisti oli joutumassa, mutta silloinpa hikoileminen ja poltot alkoivat uudestaan. Kivusta kipristellen hellan edessä hän hämmenti suurusta kastikkeeseen paistinpannussa, silmät kyynelten samentamina. Jos hän nyt synnyttikin lapsen, niin mikäpä syy se oli jättää Coupeau ilman ruokaa? Vihdoin paisti pihisi tuhkalla peitetyllä tulella. Hän palasi kamariin ja luuli vielä ennättävänsä kattaa pöydän. Mutta hänen täytyi kiireesti laskea viinipullo pois kädestään; hän ei enää jaksanut mennä vuoteelle, vaan vaipui maahan olkipatjalle. Kun kätilö saapui neljännestuntia myöhemmin, niin siinä hän auttoi hänet synnyttämään.
Levyseppä oli yhä työssä sairashuoneella. Gervaise kielsi menemästä häntä häiritsemään. Kun hän tuli kotiin seitsemän aikaan, tapasi hän Gervaisen makaamassa hyvästi peitettynä, kasvot hyvin kalpeina korvatyynyllä. Lapsi itki saaliin käärittynä vuoteen jalkopäässä.
— Voi! eukko parkani! sanoi Coupeau suudellen Gervaiseä. Ja minä kun laskin leikkiä äsken ikään toverieni kanssa sinun huutaessasi täällä tuskissasi!… Sanohan, oliko se kovin vaikeaa, se kai kävi niin joutuun, ettei siinä olisi ehtinyt aivastaakaan. Gervaise hymyili heikosti; sitten hän kuiskasi:
— Se on tyttö.
— Se on oikein! vastasi levyseppä, laskien leikkiä virkistääkseen häntä, minä olin tilannut tytön ja nyt sen sain! Sinähän teet kaikki, mitä minä haluan.
Ja ottaen lapsen syliinsä hän jatkoi:
— Antakaapas, kun minä vähän katson teitä, neiti Likasilmä!… Teillä on pieni sangen musta naama. Kyllä se valkenee, olkaa huoleti. Teidän pitää olla kiltti ja siivo ja kasvaa kunnon ihmiseksi, niinkuin isä ja äitikin.
Gervaise katseli tytärtään hyvin vakavana, silmät selällään. Vähitellen tuli niihin surumielinen ilme. Hän pudisti päätänsä; hän olisi tahtonut pojan, sillä pojat selviytyvät aina paremmin eivätkä ole niin monessa vaarassa tässä Pariisissa. Kätilön täytyi ottaa lapsi pois Coupeaun käsistä ja kieltää Gervaiseä puhumasta, oli jo paha, että pidettiin niin paljon melua hänen ympärillään. Silloin Coupeau sanoi, että pitäisi lähteä ilmottamaan muori Coupeaulle ja Lorilleux'läisille; mutta hänellä oli hirveän nälkä, hän tahtoi ensin syödä. Gervaisestä oli hyvin vaikeaa nähdä Coupeaun itsensä häärivän ruokahommissa, juoksevan keittiöön paistia hakemaan, syövän rikkonaiselta lautaselta; eikä löytävän edes leipääkään. Kiellosta huolimatta hän päivitteli ja kääntelihe lakanoiden välissä. Kylläpä hän olikin ollut saamaton, kun ei ollut voinut edes pöytää kattaa; mutta häntä oli niin äkisti kouristanut vatsasta, että hän oli lyyhähtänyt maahan kuin kepin iskusta. Hänen mies parallaan oli syytä olla hänelle suutuksissaan, kun sai niin huonoa ruokaa ja hän vain makasi siinä jouten. Tokko perunat edes olivat tarpeeksi keitetyt? Hän ei muistanut, oliko hän pannut niihin suolaa.
— Olkaa nyt vaiti toki, huusi kätilö.
— Jopahan te muka saisitte hänet rauhottumaan! sanoi Coupeau, suu täynnä ruokaa. Jos teitä ei olisi, niin minä lyön vetoa, että hän nousisi minulle leipää leikkaamaan… Pysy toki alallasi, eukkoseni. Et saa liikkua, muuten et pariin viikkoon pääse jalkeille. Tämähän on mainion hyvää tämä sinun paistisi. Tulettehan syömään sitä minun kanssani, rouva, vai mitä?