— Hyvää yötä, Nana… No tuleppa oikein koreaksi tytöksi, Nana…
Kun he vihdoin olivat lähteneet pois, asetti Coupeau tuolinsa ihan sänkyyn kiinni ja lopetti piippunsa pitäen Gervaiseä kädestä. Hän veteli savuja hitaasti, sanoen aina välillä jonkun lauseen hyvin liikutettuna.
— No? muijaseni, he taisivat väsyttää sinut ihan pilalle? Mutta ymmärräthän sinä, että minä en voinut estää heitä tulemasta. Osottaahan se yhtä kaikki heidän ystävyyttään… Mutta parempi on olla yksin, vai mitä? Minun ainakin teki mieleni olla hiukan yksin, näinikään sinun kanssasi. Voi, kuin tämä ilta minusta tuntui pitkältä!… Tälläkin pikku raukalla on tainnut olla aika lailla kipuja! Ei ne aavistakaan nuo vauvat maailmaan tullessaan kuinka kipeästi se koskee. Se kai mahtaa tuntua kuin väännettäisiin sisukset nurin… Missä se pipi on, että mä suutelen sitä?
Hän oli hiljakseen työntänyt toisen leveän kämmenensä Gervaisen selän alle ja veti häntä luokseen ja suuteli lakanan läpi hänen vatsaansa, tuntien rajua hellyyttä tätä vielä tuskien raukaisemaa hedelmällisyyttä kohtaan. Hän kysyi, koskiko hänen hyväilynsä Gervaiseen, hän olisi tahtonut parantaa hänet puhaltamalla kipeään paikkaan. Ja Gervaise oli ylen onnellinen. Hän vakuutti, ettei hän enää tuntenut mitään tuskia. Hän halusi vain nousta jalkeille niin pian kuin mahdollista, sillä ei nyt joutanut käsiään ristissä pitämään. Mutta Coupeau rauhotti häntä. Eikö hän muka ottanut vastatakseen ruuan saannista lapselle? Hän olisi kurja raukka, jos hän koskaan jättäisi tyttöletukan hänen niskoilleen. Konstikos niitä on lapsia tehdessä, niiden elättäminen vasta on ansioksi luettava, eikö totta?
Coupeau ei saanut sanottavasti nukkua sinä yönä. Joka tunti täytyi hänen nousta antamaan lapselle joku lusikallinen haaleata sokerivettä. Se ei estänyt häntä lähtemästä aamulla työhön tapansa mukaan. Aamiaistuntinsakin hän käytti siihen, että kävi ilmottamassa tuomarin virastossa lapsen syntymästä. Sillä aikaa oli rouva Boche sanan saatuaan tullut viettämään sen päivän Gervaisen luona. Mutta nukuttuaan kymmenen tuntia sikeää unta, tämä valitti, että hän jo tunsi koko ruumiinsa kangistuvan, kun niin kauvan täytyi maata yhdessä kohden. Hän tulisi kipeäksi, jos hänen ei annettaisi nousta. Kun Coupeau illalla palasi kotiin, kertoi hän hänelle huolistaan: tosin hän luotti rouva Bocheen; sitä hän vain ei sietänyt nähdä, että vennonvieras ihminen hommasi kuin kotonaan hänen huoneessaan, aukoi laatikoita ja kosketteli hänen tavaroitaan. Seuraavana päivänä kun ovenvartija palasi asialta, tapasi hän hänet pystyssä, pukeutuneena lakaisemassa ja puuhaamassa päivällistä miehelleen. Eikä hän missään nimessä enää tahtonut käydä uudestaan makuulle. Ihmiset ehkä pitäisivät häntä vielä pilkkanaan. Kelpasihan niiden vallasnaisten olla olevinaan väsyksissä. Kun ei ollut rikas, ei siihen joutanut. Kolme päivää synnytyksen jälkeen hän jo silitti alushameita rouva Fauconnier'n luona, iskien väen väkeen raudoillaan ja hikoillen uunista lähtevässä ankarassa kuumuudessa.
Lauantai-iltana rouva Lorilleux toi kumminlahjansa: kolmekymmentäviisi souta maksavan myssyn ja poimukkaan, kapealla pitsillä reunustetun ristimämekon, jonka hän oli saanut kuudella francilla, koska se oli vähäsen nuhraantunut. Seuraavana päivänä antoi Lorilleux mieskummina Gervaiselle kuusi naulaa sokeria. He toimittivat reilusti asiansa. Edes päivällisillekään, jotka samana iltana pidettiin Coupeaulla, he eivät tulleet tyhjin käsin. Miehellä oli tullessaan litran pullo viiniä kummassakin kainalossa ja hänen vaimonsa kantoi isoa pannukakkua, jonka hän oli ostanut eräästä hyvässä maineessa olevasta sokerileipomosta Clignaneourt'in kadun varrelta. Mutta he kävivät kertomassa antamistaan lahjoista pitkin kaupunkia; he olivat panneet likoon lähes kaksikymmentä francia. Kun Gervaise kuuli heidän juoruamisistaan, tympäsi se häntä eikä hän sen koomin enää pitänyt lukua heidän kohteliaisuuden osotuksistaan.
Näillä ristiäispäivällisillä vasta alkoi Coupealaisten lähempi seurustelu eteisen toisella puolen asuvien naapurien kanssa. Tässä pienen talon toisessa huoneustossa asui kaksi henkeä, rouva Goujet poikineen. Siihen asti oli tervehditty portaissa ja kadulla, ei muuta. Naapurit näyttivät vähän juroilta. Kun sitten rouva Goujet oli synnytyksen jälkeisenä päivänä tuonut Gervaiselle ämpärin vettä, oli tämä katsonut soveliaaksi kutsua heidät ruualle, varsinkin kun he näyttivät hänestä hyvin kunnon ihmisiltä. Ja siinä tietysti oli tehty tuttavuutta.
Goujet'laiset olivat kotoisin Lillestä. Äiti paikkasi pitsejä; poika, ammatiltaan seppä, teki työtä naulatehtaassa. Viisi vuotta olivat he asuneet paikoillaan. Heidän elämänsä rauhallisen ulkokuoren alla oli kätkettynä vanha syvä suru: isä Goujet oli Lillessä kerran juovuspäissään lyönyt kuoliaaksi erään toverinsa rautakangella ja sitten vankilassa kuristanut itsensä nenäliinallaan. Leski ja poika, jotka tämän onnettomuuden jälkeen olivat tulleet Pariisiin, tunsivat aina tämän murhenäytelmän painostavan heidän elämäänsä ja sovittivat sitä ehdottomalla rehellisyydellä, lempeydellä ja väsymättömällä työllä. Olipa heissä hiukan ylpeydenkin vikaa, sillä lopulta he olivat omissa silmissään parempia kuin muut. Rouva Goujet, joka aina kävi mustiin puettuna, nunnan hunnun tapainen liina päässä, oli niin kalpea ikäänkuin valkoiset pitsit, joita hän hyppysissään valmisteli, olisivat heijastaneet kirkkauttaan hänen tyynen ja arvokkaan näköisiin kasvoihinsa. Goujet oli kolmenkolmatta vanha, uljaan näköinen, punaposkinen, sinisilmäinen jättiläinen, väkevä kuin Herkules. Työpajassa kutsuivat toverit häntä Kultaparraksi hänen kauniin keltaisen partansa tähden.
Gervaise tunsi heti kohta suurta ystävyyttä näitä ihmisiä kohtaan. Kun hän ensi kerran astui sisälle heidän puolelleen, jäi hän ihmettelemään asunnon siisteyttä, Siinä ei ollut moitteen sijaa; sai puhaltaa vaikka mihin, eikä ainoatakaan tomuhiutaletta lähtenyt lentoon. Ja lattia kiilsi kirkkaasti kuin peili. Rouva Goujet vei hänet katsomaan poikansakin huonetta. Se oli sievä ja valkoinen kuin nuoren tytön kamari; siinä oli pieni rautasänky musliiniverhojen takana, pöytä, pesukaappi ja kapea, seinällä riippuva kirjahylly; sen lisäksi seinät täpötäynnä kuvia, irti leikatuita paperinukkeja, neljällä naulalla seinälle lyötyjä värillisiä painokuvia ja kuvalehdistä leikattuja kaikellaisten henkilöiden kuvia. Rouva Goujet sanoi hymyillen, että hänen poikansa oli iso lapsi, iltaisin lukeminen häntä väsytti: silloin hän huvikseen katseli kuvia. Gervaise unohtui tuntikaudeksi naapurinsa luo, joka oli istuutunut työnsä ääreen ikkunan eteen. Häntä huvitti katsella satoja neuloja, joilla pitsi oli kiinnitetty, ja hän tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan hengittää puhtauden hyvää tuoksua tässä huoneessa, jossa harras hiljaisuus vallitsi.
Goujet'laiset miellyttivät vielä enemmän, kuta enemmän heidän kanssaan seurusteli. He ansaitsivat hyviä päiväpalkkoja ja panivat yli neljänneksen palkastaan säästökassaan. Naapurit tervehtivät heitä ja puhuivat keskenään heidän säästöistään. Goujet'lla oli aina puhdas, tahraton pusero, eikä koskaan nähty reikää hänen vaatteissaan. Hän oli aina hyvin kohtelias, vieläpä hiukan arkakin, huolimatta leveistä hartioistaan. Kadun päässä olevat pesijättäret nauroivat nähdessään hänen kulkevan ohi, katse maahan luotuna. Hän ei pitänyt heidän törkeistä puheistaan ja häntä inhotti, että naisilla oli aina suu täynnä rivoja sanoja. Kerran hän kumminkin oli tullut juovuksissa kotiin. Silloin ei rouva Goujet ollut nuhdellut häntä muuten kuin asettamalla hänet isänsä kuvan eteen, joka huolellisesti pidettiin piirongin laatikkoon kätkettynä. Tämän opetuksen jälkeen Goujet ei koskaan juonut enempää kuin sieti, vihaamatta kumminkaan viiniä, sillä viini on välttämätöntä työmiehelle. Sunnuntaisin hän kävi kävelemässä äitinsä kanssa, joka ylpeänä nojasi hänen käsivarteensa; useimmiten menivät he Vincennes'iin päin; toisen kerran taas kävivät he yhtenä teatterissa. Äiti oli pojalle kaikki kaikessa. Hänelle hän puhui ikäänkuin hän vielä olisi ollut pieni lapsi. Hänen neliskulmainen päänsä ja raskaan moukarin heiluttamisesta vahvenneet jänterensä tekivät, että hän muistutti isoa kömpelöä eläintä, joka on järjenjuoksultaan hidas, mutta kumminkin hyväntahtoinen.