— Ette ole tainnut nähdä minun vaimoani? kysyi Coupeau.
— En, vastasi portinvartija. Onkos hän täällä?
— Hänen pitäisi tulla minua hakemaan… Ja hyvästikös teillä jaksetaan?
— Oikein hyvästi, kiitoksia kysymästä, minähän sitä olen huonoin ja minä voin niinkuin näette… Minä olen menossa Chaussée Clignancourt'ille ostamaan lampaanpaistia. »Punaisen Myllyn» luona oleva teurastaja pyytää siitä kuusitoista souta.
He korottivat ääntään, sillä leveätä ja autiota Nation-katua pitkin tulla jyryytti vaunut; heidän sanansa, jotka he huusivat, minkä kurkusta lähti, olivat vain houkutelleet ikkunansa ääreen pienen vanhan mummon, joka siihen jäikin kyynäskolkkasilleen; häntä näytti kovasti huvittavan ja jännittävän katsella vastapäisellä katolla seisovaa miestä, ikäänkuin hän olisi toivonut näkevänsä hänen putoovan minä hetkenä hyvänsä.
— No, hyvästi nyt vain! huusi rouva Boche, minä en tahdo teitä häiritä,
Coupeau kääntyi ympäri, otti taas raudan, jonka Zidore hänelle ojensi. Mutta juuri lähtiessään menemään pois, huomasi ovenvartija toisella katukäytävällä Gervaisen taluttamassa Nanata. Hän nosti jo päätänsä ilmottaakseen siitä levysepälle, kun nuori vaimo hänet siitä esti kiivaalla käden liikkeellä. Ja puoliääneen, jotta puhe ei kuuluisi katolle asti, hän kertoi huolestaan: häntä pelotti, että, jos hän yhden äkin näyttäytyisi miehelleen, tämä siitä niin säpsähtäisi, että syöksyisi nurin niskoin alas. Neljään vuoteen hän ei ollut käynyt kuin yhden ainoan kerran hakemassa häntä hänen työpaikaltaan. Tämä oli toinen kerta. Hän ei sietänyt katsoa sitä, hänen verensä jähmettyi, kun hän näki miehensä taivaan ja maan välillä semmoisilla paikoilla, jonne eivät edes varpusetkaan uskaltaneet lentää.
— Epäilemättä se ei ole hauskaa, vastasi rouva Boche. Minun mieheni kun on räätäli, niin minä en tiedä hädästä mitään.
— Jos te tietäisitte, kuinka minä ensi aikoina elin aamusta iltaan alituisen pelon vallassa, sanoi Gervaise vielä. Minä olin näkevinäni hänet aina pää halki paarilla. Nyt en minä enää ajattele sitä yhtä paljon. Sitä näet tottuu kaikkeen. Pakkohan sitä on ansaita leipää… On se yhtä hyvin sangen kallista leipää, sillä siinä on joka hetki henkensä kaupalla.
Hän vaikeni kätkien Nanan hameensa taa, peläten lapsen huutavan. Itse hän aivan kalpeana vasten tahtoaankin katsoi katolle. Coupeau juotti juuri levyn ulkoreunaa vesirännin vierestä. Hän ojensi kätensä niin pitkälle kuin mahdollista, mutta ei ylettänyt sittenkään päähän asti. Silloin hän rohkeasti, työmiehille omituisella, kepeällä, mutta varmalla liikkeellä hitaasti kurottautui mistään kiinni pitämättä aivan katukivityksen päälle, tehden tyynesti työtään; ja alhaalta nähtiin pienen, valkean juottoliekin räiskävän raudan alla, jota hän taitavasti kuljetti pitkin levyn reunaa. Gervaise seisoi ääneti, henkeään pidättäen ja nosti vaistomaisesti yhteen puristetut kätensä ikäänkuin rukoukseen. Mutta häneltä pääsi syvä helpotuksen huokaus, kun Coupeau pitämättä kiirettä nousi takaisin katolle joutaen vielä sylkäisemään viimeisen kerran kadulle.