Seuraavana päivänä hän yksin jäätyään ei voinut vastustaa haluaan nostaa lasikupua kellon päältä ja katsella säästökassan vastakirjaa. Oli se sentään kummallista ajatella, että hänen puotinsa oli noissa täyteen töherretyissä lehdissä! Ennen työhön menoaan hän kysyi neuvoa rouva Goujet'lta, joka täysin hyväksyi hänen aikomuksensa perustaa oma liike; kun hänellä oli niin siivo ja raitis mies, voi hän olla varma yrityksensä onnistumisesta eikä tarvinnut pelätä, että mies hävitti hänen ansionsa. Aamiaistunnilla hän meni Lorilleux'läistenkin luo, kysyäkseen heidänkin mieltään. Hän ei tahtonut näyttää toimivansa salassa sukulaisilta. Rouva Lorilleux hämmästyi. Kuinka! Nilkuttaja aikoo hankkia puodin, ja tuota pikaa! Ja kirvelevin mielin hän änkytti, että hän oli siitä oikein hyvillään: puoti oli epäilemättä mukava, Gervaisella oli syytä ottaa se. Mutta kun hän oli hiukan toipunut hämmästyksestään, alkoivat hän ja hänen miehensä puhua pihan kosteudesta ja alakerran huoneiden niukasta valosta. Kyllä siellä leini viihtyisi ihan mainiosti. Mutta mitäpäs siitä! Jos hän kerran oli päättänyt vuokrata, niin heidän muistutuksensa eivät tietenkään estäneet häntä vuokraamasta.
Illalla Gervaise nauraen tunnusti suoraan, että hän olisi tullut kipeäksi, jos hänet olisi estetty saamasta puotia. Ennen lopullisen päätöksen tekemistä tahtoi hän kumminkin viedä Coupeaun paikankatsannolle ja koettaa saada vuokraa alennetuksi.
— Huomenna siis, jos se sinulle sopii, sanoi hänen miehensä. Sinä tulet minua hakemaan kuuden tienoossa talosta, jossa minä olen työssä Nation-kadun varrelta, niin palaamme kotiin Goutte-d'Or'in kadun kautta.
Coupeau viimeisteli silloin erään uuden kolmikerroksisen talon kattoa. Sinä päivänä piti hänen juuri panna paikoilleen viimeiset sinkkilevyt. Kun katto oli melkein tasainen, oli hän sille laatinut itselleen työpöydän, asettamalla leveän ikkunaluukun kahden pukin päälle. Mailleen menevä kaunis toukokuun aurinko kultasi savutorvet. Ja katon harjalla, kirkkaan taivaan alla työmies pöytänsä yli kumartuneena leikkeli rauhallisesti saksillaan sinkkilevyä, niinkuin räätäli kotonaan leikkaa housuja. Nojaten naapuritalon seinään hänen apulaisensa, seitsentoista vuotias solakka ja vaalea poika hoiteli padassa tulta, puhallellen siihen isolla palkeella, jonka jokainen henkäys lennätti ilmoille räiskyvän kipunasarjan.
— Hei! Zidore, raudat tulelle! huusi Coupeau.
Apulainen työnsi juottoraudat keskelle lieskaa, joka kirkkaassa päiväpaisteessa näytti vaaleankelmeältä. Coupeau piteli käsissään viimeistä sinkkilevyä. Se oli vielä kiinnitettävä katon reunaan, vesirännin viereen; siinä kohden oli katossa äkkijyrkänne ja reiän läpi ammotti katu alla. Kuin kotonaan liikkui siellä levyseppä viistättäen jalkojaan, joihin oli kääritty vaatetta kenkien ympärille, ja viheltäen iloista laulun säveltä. Tultuaan reiän reunalle hän laski luisua, kiepsautti toisen polvensa uuninpiipun ympäri ja jäi siihen riippumaan, toinen puoli ruumista kadun päällä. Kun hän siitä keikistihe kutsuakseen Zidore vetelystä, tarttui hän käsin kiinni savutorven kulmaan, ettei joutuisi tekemisiin allansa olevan kadun kanssa.
— Saakelin nahjus!… Anna tänne raudat! Vaikka sinä kuinka siinä taivaalle töllisteleisit, senkin humalaseiväs! niin eivät varpuset lennä paistettuina suuhusi!
Mutta Zidore ei pitänyt kiirettä. Hän katseli naapuritalojen kattoja, paksua savua, joka nousi Pariisin toisesta päästä, Grenellen puolelta; se saattoi hyvinkin olla tulipalo. Kumminkin hän viimein laskeusi vatsalleen, pää reiän yläpuolelle ja ojensi raudat Coupeaulle. Silloin tämä alkoi juottaa kiinni levyä. Milloin hän kyykistihe tai ojensihe, milloin hän istui toisella kannikallaan tai seisoi toisen jalkansa kärellä tai riippui yhden sormen varassa, mutta aina hän säilytti tasapainonsa. Hän oli helkkarin ketterä ja hävyttömän varma liikkeissään, tottunut katsomaan vaaraa silmästä silmään. Se oli hänelle tuttu. Katu pelkäsi häntä, väitti hän. Päästämättä piippua hampaistaan hän tuon tuostakin kääntyi sylkäisemään rauhallisesti kadulle.
— Kas! rouva Boche, huusi hän äkkiä. Heipä hei! rouva Boche!
Hän oli huomannut portinvartijan, juuri kun tämä astui kadun poikki. Hän nosti päätänsä ja tunsi levysepän. Ja katolta katukäytävälle alkoivat he keskustella, rouva Boche kädet esiliinan alla, nokka pystyssä, Coupeau seisten kumartuneena ja pitäen vasemmalla kädellään kiinni savutorvesta.