— Goutte-d'Or'in Uudelle kadulle, minä näytän tietä. Mitä se teitä liikuttaa? Minulla on rahaa… Hän on minun mieheni, eikö totta? Hän on minun ja minä tahdon pitää hänet.
Ja täytyi kantaa Coupeau kotiinsa. Kun paaria kannettiin väkijoukon läpi, joka oli kokoontunut apteekin edustalle, puhelivat naiset innokkaasti Gervaisestä: hän ontui, se peijakas, mutta hänessä oli yhtä kaikki pontta; varmaan hän pelastaisi miehensä, jota vastoin sairashuoneella lääkärit puukollaan viimeistävät kovin huonoksi menneitä sairaita, päästäkseen vaivasta, mikä olisi heitä parantaessa. Rouva Boche oli vietyään Nanan kotiinsa palannut ja kertoi liikutuksesta vavisten onnettomuudesta, mainiten sen yksityiskohtia aivan loppumattomiin.
— Minä olin menossa hakemaan lampaanpaistia, olin siellä ja näin hänen putoavan, toisti hän yhä uudestaan. Siihen oli hänen pieni tyttärensä syynä, isä tahtoi katsoa häntä, ja roiskis! Voi! Herra Jumala! Minä en haluaisi nähdä toista semmoista putoamista… Pitänee tästä kumminkin lähteä sitä lampaanpaistia hakemaan.
Kahdeksan päivää Coupeau oli hyvin huonona. Sukulaiset, naapurit ja kaikki ihmiset odottivat hänen heittävän henkensä minä hetkenä hyvänsä. Lääkäri, eräs hyvin kallis lääkäri, joka otti sata souta käynniltä, varoi sisuselinten loukkaantuneen; ja se sana herätti suurta pelkoa; kaupungilla kerrottiin, että levysepältä oli sydän mennyt sijoiltaan tärähdyksestä. Gervaise yksin, yön valvonnasta kalpeana, vakavana ja päättäväisenä kohautti olkapäitään. Hänen mieheltään oli oikea jalka katkennut, sen tiesivät kaikki; se oli parannettava ja sillä hyvä. Mitä muuten siihen tuli, että sydän muka oli sijoiltaan, niin se ei merkinnyt mitään. Hän saisi kyllä hänen sydämensä paikoilleen.
Hän tiesi, mitä siihen tarvittiin; hellää hoitoa, puhtautta ja lujaa rakkautta. Ja hän osotti ylevää luottamusta, varmana siitä, että saisi hänet paranemaan pysymällä ainoastaan hänen luonaan, koskettamalla häntä käsillään kuumeen häntä kohdatessa. Hän ei epäillyt hetkeäkään. Koko viikon hänet nähtiin jalkeella vähäpuheisena, hartaana ja järkähtämätönnä päätöksessään pelastaa hänet, unohtaen lapsensa, kadun ja koko kaupungin. Yhdeksännen päivän iltana, kun lääkäri vihdoin otti vastatakseen sairaasta, hän vaipui tuolille, kokonaan kyynelten vallassa. Sinä yönä hän suostui nukkumaan kaksi tuntia nojaten päätään vuoteen jalkopuoleen.
Coupeaun tapaturma oli pannut koko perheen liikkeelle. Muori Coupeau vietti yöt Gervaisen kanssa; mutta jo kymmenettä käydessä hän nukkui tuolilleen. Joka ilta työstä palatessaan teki rouva Lerat suuren kierroksen käydäkseen kysymässä veljensä vointia. Lorilleux'läiset olivat alussa käyneet pari, kolme kertaa päivässä, tarjoutuneet valvomaan ja tuoneet nojatuolinkin Gervaiselle. Sitten oli piankin syntynyt riitaa siitä, miten sairaita oli hoidettava. Rouva Lorilleux väitti pelastaneensa eläessään tarpeeksi paljon ihmisiä tietääkseen, miten siinä oli meneteltävä. Hän syytti myöskin nuorta vaimoa, että tämä häntä survi ja piti hänet loitolla veljensä vuoteelta. Tosin Nilkuttajalla oli syytä tehdä, minkä suinkin voi, saadakseen Coupeaun paranemaan, sillä jos hän ei olisi mennyt häntä häiritsemään Nation-kadulle, niin hän ei olisi pudonnut. Mutta sillä tavalla kuin hän häntä hoiti, hän oli varmaan tappava hänet.
Nähtyään, ettei Coupeaun henki enää ollut vaarassa ei Gervaise enää vartioinut hänen vuodettaan yhtä mustasukkaisen ankarasti kuin siihen asti. Nyt ei voitu enää tappaa hänen miestään, ja hän salli ilman epäluuloa ihmisten lähestyä häntä. Sukulaiset asettuivat kuin kotiinsa hänen huoneeseensa. Paraneminen tulisi kestämään hyvin kauvan; lääkäri oli puhunut neljästä kuukaudesta. Silloin, levysepän ollessa pitkät ajat uneen vaipuneena Lorilleux'läiset haukkuivat Gervaiseä tyhmäksi. Mitä hyötyä siitä oli, että hänen miehensä oli kotona? Sairashuoneella hän olisi toipunut puolta pikemmin. Lorilleux olisi tahtonut olla sairas, saada jonkin vamman, näyttääkseen hänelle, tokko hän hetkeäkään epäröisi mennäkseen Lariboisièreen. Rouva Lorilleux tunsi erään naisen, joka oli päässyt sieltä, ja hän oli saanut siellä kananpaistia aamuin illoin. Ja molemmat laskivat ainakin kahdennenkymmenennen kerran, paljonko nelikuukautinen parantumisaika tulisi maksamaan: ensiksikin menetetyt työpäivät, sitten lääkäri ja rohdot ja myöhemmin hyvä viini ja tuores liha. Jos Coupeaulaiset pistäisivät poskeensa ainoastaan vaivaiset säästösounsa, saisivat he kiittää kauppojaan. Mutta luultavinta oli, että he velkaantuisivat. Sehän oli heidän oma asiansa. Ainakaan ei heidän tarvinnut luottaa sukulaisten apuun, sillä he eivät olleet kylliksi rikkaita hoitaakseen sairasta kotonaan. Nilkuttaja sai syyttää itseään, eikö hän muka voisi tehdä niinkuin muutkin ja toimittaa miehensä sairashuoneeseen. Siinä hänen ylpeytensä näkyi oikeassa karvassaan.
Eräänä iltana rouva Lorilleux ilkeyksissään kysyi häneltä äkkiä:
— No? milloinkas te aiotte vuokrata puotinne?
— Tosiaankin, ilkkui Lorilleux, ovenvartija jo odottaa teitä.