Gervaise oli pakahtua harmista. Hän oli kokonaan unohtanut puodin. Mutta hän näki noiden ihmisten vahingonilon siitä, että puodin vuokraamisesta ei tullut mitään. Siitä illasta lähtien he oikein hakemalla hakivat tilaisuutta tehdäkseen pilaa hänen tyhjiin rauenneesta aikeestaan. Kun oli puhe jostakin toiveesta, joka oli mahdoton toteuttaa, he sanoivat, että kyllä se toteutuu, jahka Nilkuttaja on emäntänä upeassa, kadunpuoleisessa puodissaan. Ja takanapäinkin he ivasivat häntä. Hän ei tahtonut luulla heistä niin pahaa, mutta Lorilleux'läiset näyttivät nyt tosiaankin olevan kovasti hyvillään Coupeaun tapaturmasta, joka esti Gervaisen perustamasta pesulaitosta Goutte-d'Or'in kadulle.
Hän päätti silloin itsekin nauraa koko asialle ja näyttää heille, kuinka mielellään hän uhrasi rahat miehensä parantumisen hyväksi. Joka kerran kun hän heidän läsnäollessaan otti säästökirjan kellon lasikuvan alta, hän sanoi iloisesti:
— Nyt minä lähden vuokraamaan puotiani.
Hän ei ollut tahtonut ottaa pois kaikkia rahoja yht'aikaa. Hän nosti niitä sadan francin erissä, ettei tarvitseisi säilyttää niin suurta määrää rahoja piirongin laatikossa; sitä paitsi hänellä oli epämääräinen toivo, että jokin ihme tapahtuisi ja hänen miehensä äkkiä paraneisi, joten ei tarvitseisi liikuttaa koko summaa. Joka kerran säästökassasta palattuaan hän paperipalasella laski yhteen, kuinka paljon rahaa heillä vielä oli siellä tallella. Sen hän teki yksinomaan hyvän järjestyksen vuoksi. Vaikka aukko heidän säästöissään yhä suureni, niin hän piti kirjaa niiden häviöstä tyynen ja levollisen näköisenä. Eikö se näet ollut jo koko lohdutus, että näille rahoille tuli niin hyvä käytäntö, ja että onnettomuuden sattuessa oli, mistä ottaa? Ja ilman kaipausta hän huolellisesti asetti säästökirjan paikoilleen kellon taakse, lasikuvun alle.
Goujet'laiset olivat hyvin ystävällisiä Gervaiselle Coupeaun sairauden aikana. Rouva Goujet oli hänelle kaikessa apuna; hän ei koskaan mennyt ulos kysymättä häneltä, tarvitsiko hän sokeria, voita tai suolaa; hän tarjosi hänelle aina ensimäistä lihalientä joka kerran kun hänellä oli lihakeittoa; vieläpä hän auttoi Gervaiseä kyökkiaskareissakin, jos hän näki hänellä olevan kovin paljon työtä. Goujet otti joka aamu nuoren vaimon ämpärit ja kävi täyttämässä ne Poissonniers-kadun kaivolla; siinäkin säästyi kaksi souta. Sitten päivällisen jälkeen, milloin sukulaiset eivät olleet vallanneet huonetta, tulivat Goujet'laiset pitämään seuraa Coupeaulaisille. Pari tuntia, kymmeneen asti seppä istui piippuaan polttamassa, katsellen Gervaiseä, kun tämä vaali sairasta. Hän ei sanonut kymmentä sanaa illassa, mutta hänen isoista vaaleista kasvoistaan näkyi, miten hän heltyi nähdessään Gervaisen kaatavan rohtoa kuppiin ja sekottavan siihen sokeria lusikalla reunoihin kalistelematta. Kun hän seisoi sängyn vieressä ja lempeällä äänellä rohkaisi Coupeauta, tuli Goujet vallan liikutetuksi. Koskaan ei hän ollut tavannut niin kelpo naista. Sekään edes ei häntä rumentanut, että hän ontui, sillä hänelle oli pikemminkin luettava ansioksi, että siitä huolimatta päivät päästään iloisesti hyöri miehensä luona. Hän malttoi tuskin neljännestuntia istua yhdessä kohden, juuri sen aikaa, mikä meni syödessä. Alituiseen juoksi hän apteekissa, eikä arastellut roskaisiakaan tehtäviä ja julma vaiva hänellä olikin pitäessään siistinä tätä huonetta, jossa kaikki toimitettiin; mutta hän ei koskaan valittanut, aina hän oli ystävällinen, niinäkin iltoina, jolloin hän oli niin väsyksissä, että nukkui seisalleen, silmät auki. Ja tässä alttiuden hengessä, rohtojen keskellä, joita oli jokaisen huonekalun päällä, heräsi sepässä harras myötätuntoisuus Gervaiseä kohtaan, nähdessään hänen niin rakastavan ja hoitavan Coupeauta koko sydämestään.
— No, vanha veikko, nythän sinä olet terve taas, sanoi hän eräänä päivänä Coupeaulle. Minä en ole ollut sinusta huolissani, sinun vaimosi on oikea Herran enkeli!
Goujet'in piti mennä naimisiin. Ainakin hänen äitinsä oli katsonut hänelle erittäin sopivan nuoren tytön, pitsinnyplääjän niinkuin hänkin, ja toivoi hartaasti, että poika naisi hänet. Tehdäkseen äidilleen mieliksi, hän myöntyi, ja häät oli määrätty pidettäviksi syyskuun alkupäivinä. Talouden perustamiseen tarvittavat rahat olivat jo kauvan aikaa olleet varattuina säästökassassa. Mutta kun Gervaise puhui hänelle tästä naimiskaupasta, pudisti hän päätään ja virkkoi säyseällä äänellään:
— Kaikki naiset eivät ole teidän laisianne, rouva Coupeau. Jos kaikki naiset olisivat teidän laisianne, niin naisi heitä vaikka kymmenen.
Kahden kuukauden päästä alkoi Coupeau kumminkin voida nousta tilaltaan. Hän ei käynyt pitkälti, sängystä ikkunan luo, ja vielä Gervaisen tukemana. Siinä hän istuutui Lorilleux'läisten nojatuoliin, oikea jalka ojennettuna jakkaralle. Tätä pilkkakirvestä, joka aina ennen oli nauranut, jos kuka taittoi käpälänsä iljamella, hänen oma onnettomuutensa harmitti kovasti. Hänessä ei ollut ensinkään filosofin vikaa. Hän oli viettänyt nämä kaksi kuukautta vuoteessaan kiroilemalla ja suututtamalla kaikkia ihmisiä. Ei tosiaankaan maksanut vaivaa elää maatakseen selällään, toinen koipi nuoritettuna ja jäykkänä kuin makkara. Sen hän ainakin tiesi, miltä katto näytti; siinä oli alkoovin kulmassa rako, jonka hän olisi osannut piirustaa silmät kiinni. Kun hän sitten asettui nojatuoliin, niin siitä koitui toinen kiusankappale. Pitikö hänen kauvankin olla siinä kiinni naulittuna, kun mikäkin muumia. Kadulla ei ollut mitään nähtävää, ei kukaan käynyt siitä ohi, ja se haisi lipeälle koko päivän. Ei totisesti, hän kävi liian vanhaksi, hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästään ainoastaan saadakseen tietää, miten kaupungin muurit jaksoivat. Ja yhä uudestaan hän syyti kiivaita syytöksiä kohtaloa vastaan. Hänen onnettomuutensa ei ollut oikeudenmukainen, sen ei olisi pitänyt tapahtua hänelle, hyvälle työmiehelle, joka ei ollut laiska eikä juoppo. Muille tapahtuneena se ehkä olisi ollut ymmärrettävissä.
— Isä Coupeau, sanoi hän, taittoi niskansa juovuspäissään. Ei voi sanoa, että hän oli sen ansainnut, mutta sen voi kumminkin käsittää… Minä sitä vastoin en ollut syönyt enkä juonut tippaakaan mitään nestettä eikä mikään rauhaani häirinnyt, ja silloin minä horjahdan nurin niskoin aikoessani kääntyä virnistämään Nanalle!… Eikö se ole jo liikaa? Jos on olemassa hyvä Jumala, niin hullusti hän asiat järjestää. En ikimaailmassa voi sulattaa tätä.