Ja sitä mukaa kuin hänen jalkansa parani, heräsi hänessä salainen viha työhön. Se oli kovan onnen ammattia, jossa täytyi viettää päivänsä kuin kissat pitkin räystäitä. Mestarit eivät vainenkaan olleet hullumpia! Kun he ovat aivan liian arkoja uskaltaakseen kiivetä tikapuille, lähettävät he toisen kuolemaan ja istuvat itse mukavasti uuninsa kulmalla tulta kohentelemassa, välittämättä köyhästä väestä tämän taivaallista. Ja siitä hän johtui väittämään, että jokaisen pitäisi itse kattaa talonsa. Piru vie! oikeuden nimessä pitäisi vaatia, että joka ei tahdo kastua, hakekoon sateensuojaa. Sitten hän harmitteli, ettei ollut oppinut mitään muuta ammattia, hauskempaa ja vähemmän vaarallista, esimerkiksi nikkarin ammattia. Sekin oli isä Coupeaun syy; isillä oli se hullu tapa, että he pakottivat lapset omaan ammattiinsa, tuli mitä tuli.
Kaksi kuukautta Coupeau vielä käveli kainalosauvoilla. Hän oli aluksi voinut kömpiä alas kadulle polttamaan piippuaan oven edessä. Sitten hän oli mennyt ulkobulevardille asti, laahustaen päiväpaisteessa, jääden tuntikausiksi istumaan jollekin penkille. Hänen iloisuutensa palasi, hänen tuhannentulimainen suulautensa vain kärjistyi hänen päivät päästään vetelehtiessään. Ja elämän nautinnon palatessa hän mielistyi joutenoloon, jäsenet velttoina ja jänteret suloisen unen herpaisemina. Laiskuus ikäänkuin vallotti hänet hitaasti käyttäen hyväkseen hänen toipumis-aikaansa hiipiäkseen salavihkaa hänen nahkaansa ja kutkuttamalla turruttaakseen hänet. Hän palasi kotiin hyvissä voimin, entisenä irvihampaana; elämä oli hänestä ihanaa, eikä hän käsittänyt, miksi sitä ei kestäisi aina. Kun hän tuli toimeen ilman kainalosauvoja, teki hän kävelyretkiä vielä edemmäksi, kävi työmailla tapaamassa tovereitaan. Hän pysähtyi seisomaan, käsivarret ristissä, tekeillä olevien talojen eteen, nauraen pilkallisesti ja pudistellen päätään; ja hän ivasi työmiehiä, jotka ahertivat otsansa hiessä; hän ojensi säärensä, näyttääkseen heille, minnekkä se vei, kun yli voimainsa raatoi. Seistessään siinä pilkkaamassa toisten työtä hän sai tyydytystä omalle vihalleen työtä kohtaan. Tosin hänenkin oli siihen ryhdyttävä, pakko sen vaati; mutta vasta niin myöhään kuin mahdollista. Olipa hänellä syytäkin olla tuntematta siihen innostusta. Sitä paitsi hänestä tuntui niin hyvältä hiukan laiskotella!
Iltapäivillä, kun Coupeaulle tuli ikävä, hän meni Lorilleux'läisten luo. Nämä säälittelivät häntä kovasti ja vetivät häntä puoleensa kaikellaisilla ystävyydenosotuksilla. Ensi vuosina naimisissa ollessaan hän oli heistä vieraantunut Gervaisen vaikutuksesta, Nyt he hänet valtasivat takaisin kiusotellen häntä sillä, että hän muka pelkäsi akkaansa. Eikö hän sitten ollutkaan mies! Lorilleux'läiset osottivat kumminkin suurta hienotunteisuutta, kehuivat uhalla pesijättären ansioita. Coupeau ei vielä riidellyt, vaan vakuutti vaimolleen, että hänen sisarensa ihaili häntä, ja pyysi häntä puolestaan olemaan vähemmän häijy sisarelleen. Ensimäinen riita syntyi eräänä iltana Etiennen tähden. Levyseppä oli viettänyt iltapäivän Lorilleux'läisten luona. Kun hänen palatessaan päivällinen ei vielä ollut valmiina ja lapset mankuivat keittoa, hän yht'äkkiä kävi käsiksi Etienneen ja sivalsi hänelle pari aimo korvapuustia. Tuntikauden hän vielä murisi: se junkkari ei ollut hänen: hän ei tiennyt, miksi hän suvaitsi häntä huoneessaan; vielä hän kerran ajaisi hänet ulos. Siihen asti hän oli pitänyt hänet hyvänään pitämättä mokomaa ilvettä. Seuraavana päivänä hän puhui omasta arvokkaisuudestaan. Kolme päivää sen jälkeen hän potki pienokaista takapuoleen illoin, aamuin, niin että lapsi kuullessaan hänen nousevan portaita, pakeni Goujet'laisten puolelle, jossa vanha pitsinnyplääjä piti pöydän kulman hänelle varattuna, että hän sai rauhassa lukea läksynsä.
Gervaise oli aikoja sitten ryhtynyt jälleen työhön. Hänellä ei ollut enää vaivaa kellon lasikuvan nostamisesta ja paikoilleen panemisesta: kaikki säästöt oli syöty; ja täytyi raataa kovasti, raataa neljän edestä, sillä neljä suuta oli ruokittavana. Hän yksin elätti heitä kaikkia. Kun hän kuuli ihmisten häntä säälivän, hän torjui nopeasti syyn Coupeaun päältä. Ajatelkaa toki! mies parka oli niin paljon kärsinyt, ei ollut ihme, jos hänen luonteensa siitä katkeroittui. Mutta se haihtuisi sitä mukaa kuin terveys palaisi. Ja jos hänelle sanottiin, että Coupeau nyt näytti niin vahvalta, että hyvin voi palata työhön, niin hän kiivaasti väitti vastaan. Ei, ei, ei vielä! Hän ei tahtonut saattaa häntä uudelleen vuoteen omaksi. Hän kai parhaiten tiesi, mitä lääkäri oli sanonut! Hän se esti häntä tekemästä työtä varottamalla häntä joka aamu odottamaan aikansa ja olemaan rasittamatta itseään. Vieläpä hän pisti hänelle sadan soun kappaleita liivin taskuun. Coupeau hyväksyi sen kuin ainakin luonnollisen asian; hän valitti koskevan milloin mihinkin paikkaan, jotta häntä paremmin lelliteltäisiin; kuuden kuukauden kuluttua hän ei ollut vielä täysin parantunut. Niinä päivinä, jolloin hän meni katselemaan toisten työtä, hän nykyjään mielellään pistäytyi juomaan lasin viiniä toveriensa kanssa. Ei se yhtä kaikki ollut hullumpaa istua viisi minuuttia viinikaupassa lystiä pitämässä. Se ei ollut mikään häpeä, Ainoastaan kerskailijat sanoivat ennemmin kuolevansa janoon kuin astuvansa kapakkaan. Ennen olivat toverit olleet oikeassa häntä pilkatessaan, sillä eihän lasi viiniä ole koskaan miestä tappanut. Mutta hän löi rintaansa, pitäen kunnianaan, ettei juonut muuta kuin viiniä; aina viiniä, ei koskaan viinaa; viini pitensi ikää, siitä ei tullut pahoinvointia, ei humalaa. Kumminkin vietettyään päivänsä joutilaana, kulkien työmaalta työmaalle, kapakasta kapakkaan hän oli useita kertoja palannut kotiin »toisella kymmenellä». Gervaise oli silloin aina pannut oven lukkoon sillä tekosyyllä, että hänellä itsellään muka oli kova päänsärky, estääkseen Goujet'laisia kuulemasta Coupeaun tyhmyyksiä.
Vähitellen kumminkin nuori vaimo kävi surumieliseksi. Aamuin illoin hän kävi Goutte-d'Or'in kadulla katsomassa puotia, joka oli yhä vuokrattavana; ja hän kulki salaa, ikäänkuin se olisi ollut lapsellinen, aikaihmiselle sopimaton teko. Tämä puoti alkoi taas panna hänen päätänsä pyörälle; yöllä, kun tuli oli sammutettu, hän sitä mietti, silmät auki, tuntien siitä kielletyn nautinnon viehätystä. Hän laski uudestaan, mitä se maksaisi: kaksisataaviisikymmentä francia vuokraan, sataviisikymmentä francia työkaluihin ja sisustukseen ja sata francia varalta kahden ensimäisen viikon elantoon; yhteensä viisisataa francia alhaisimman arvion mukaan. Jos hän ei siitä puhunut ääneen ja yhtä mittaa, niin syynä oli pelko, että hänen luultaisiin katuvan, kun kaikki säästöt oli syöty Coupeaun sairauden aikana. Usein hän aivan kalpeni, kun oli ollut vähällä ilmaista halunsa, ja keskeytti lauseensa hämillään, ikäänkuin olisi ollut sanomaisillaan jotakin sopimatonta. Nyt täytyisi tehdä työtä neljä, viisi vuotta, ennenkuin olisi saatu kootuksi niin suuri summa. Se häntä juuri surettikin, että hän ei heti voinut perustaa omaa liikettä; hän olisi pitänyt huolen talon tarpeista ilman Coupeaun apua, joten tälle olisi jäänyt kuukausmääriä aikaa saadakseen taas halua työhön; hän olisi ollut varma tulevaisuudesta, kun olisi päässyt rauhaan salaisesta pelosta, joka hänet toisinaan valtasi, kun Coupeau tuli kotiin hyvin iloisella päällä, loilottaen ja kertoi jonkin hauskan jutun saakelin Saappaasta, jolle hän oli toikannut litran viiniä.
Eräänä iltana Gervaisen ollessa yksin kotona, Goujet astui sisälle eikä lähtenyt heti tiehensä, kuten tavallisesti. Hän istuutui ja poltti piippuaan katsellen Gervaiseä. Hänellä mahtoi olla jotakin tärkeää sanottavaa; hän pyöritti ja hautoi sitä mielessään, saamatta sanojaan sopivaan muotoon. Oltuaan kauvan aikaa ääneti, hän vihdoin rohkaisihe, otti piipun suustaan ja sanoi yhteen painoon:
— Rouva Gervaise, tahtoisitteko sallia minun lainata teille rahaa?
Gervaise oli kumartunut ottamaan piirongin laatikosta pyyheliinoja. Hän oikasihe tulipunaisena, Goujet oli siis nähnyt hänet aamulla jäävän haltioissaan seisomaan puodin eteen lähes kymmeneksi minuutiksi. Seppä hymyili nolon näköisenä, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkin loukkaavan ehdotuksen. Mutta Gervaise hylkäsi tarjouksen jyrkästi; hän ei koskaan ottaisi rahaa tietämättä, milloin hän voisi sen maksaa. Sitä paitsi siihen tarvittaisiin todellakin liian suuri summa. Ja kun Goujet näytti pahastuneelta eikä hellittänyt, niin Gervaise huusi viimein:
— Mutta teidän naimisenne? Enhän minä mitenkään voi ottaa teiltä rahoja, joita te tarvitsette naimisiin mennäksenne!
— Voi, älkää olko millännekään minusta, vastasi hän punastuen vuorostaan. Minä en menekään naimisiin. Tiedättehän te, mitä minä… Tosiaankin minä paljoa mieluummin lainaan rahat teille.