— Te tulette liian aikaiseen, rouva Bijard! huusi Gervaise. Minähän käskin teidän tulla vasta tänä iltana… Te häiritsette minua näin aikaiseen!
Mutta kun pesuakka valitti, ettei hän muuten ennätä panna vaatteita likoon samana päivänä, suostui Gervaise antamaan hänelle likaiset vaatteet heti. He menivät hakemaan niitä vasemmanpuoleisesta huoneesta, jossa Etienne makasi, ja palasivat syli täynnä vaatteita, jotka he panivat kasoihin lattialle puodin perälle. Lajitteleminen kesti runsaasti puoli tuntia. Gervaise heitti eri läjiin miesten paidat, naisten paidat, nenäliinat, sukat, pyyheliinat. Kun hänen käteensä tuli jonkun uuden pesettäjän vaatekappale, pisti hän siihen ristin punaisella langalla tuntomerkiksi. Kuumaan ilmaan nousi äitelä haju, kun kaikkia näitä likaisia vaatteita pengosteltiin.
— Yhhyh! sitä katkua! sanoi Clémence puristaen nenäänsä.
— Entäs sitten! jos ne olisivat puhtaita, niin ei niitä meille annettaisikaan, selitti Gervaise tyynesti. Se haisee siltä, mitä se onkin… Mihinkäs me jäimmekään, rouva Bijard? Niitähän oli neljätoista naisten paitaa? … viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista…
Hän jatkoi ääneen laskemistaan. Häntä se ei ensinkään inhottanut, hän kun oli tottunut likaan; hän työnsi paljaat, punottavat kätensä keskelle läjää, jossa oli liasta keltaisia paitoja, tiskaveden rasvasta kangistuneita pyyheliinoja, rikkinäisiä ja hien märättämiä sukkia. Tässä väkevässä hajussa, joka nousi vaatekasoista hänen kumartuessaan niiden yli, valtasi hänet jonkinlainen välinpitämättömyys. Hän oli istuutunut jakkaran reunalle ja syvään kumartuneena hän kurotti käsiään oikealle ja vasemmalle verkkaisin liikkein, ikäänkuin tämä inhimillisen saastan haju olisi huumannut häntä, epämääräisesti hymyillen, silmät sirrallaan. Ja näytti siltä kuin hänen veltostumisensa olisi alkuaan johtunut juuri siitä, vanhojen vaatteiden läkähdyttävästä katkusta, joka myrkytti ilman hänen ympärillään.
Juuri kun hän oli pudistelemassa lapsenkapaloksia, joita hän ei tuntenut, niin ne olivat ryvettyneet, tuli Coupeau sisälle.
— Juukeli, sitä hellettä! soperti hän. Se ihan päätä polttaa!
Levyseppä piteli kiinni pöydästä, ettei kaatuisi. Tämä oli ensi kerta, kun hän oli ottanut sellaisen humalan. Tähän asti hän oli ollut kotiin tullessaan hiukan toisella kymmenellä, ei sen enempää. Mutta tällä kertaa hänellä oli mustelma kulmallisella, muistona jossakin nujakassa saadusta ystävällisestä kolhaisusta. Hänen kiharainen tukkansa, jossa näkyi jo muutamia harmaita hiuksia, oli tainnut pyyhkiä pölyjä jostakin roskaisen kapakan nurkasta, sillä hämähäkin verkko riippui muutamasta suortuvasta hänen niskassaan. Muuten hän oli entinen velikulta; kasvonpiirteet olivat tosin hiukan väsähtäneet ja vanhettuneet, alaleuka käynyt entistään pitemmäksi, mutta iloinen veitikka hän oli aina oman sanansa mukaan, ja hänen hipiänsä oli vielä kylliksi hieno, että vaikka kreivitärten olisi sopinut sitä kadehtia.
— Kuulehan kun minä selitän sinulle, sanoi hän Gervaiselle. Se Sellerijalka, kyllähän sinä hänet tunnet, se, jolla on puujalka… No niin, hän lähtee kotipuoleensa, ja tahtoi pitää meille läksiäisiä… Me pysyimme vielä ihan hyvästi puustavilla, mutta tuo helkkarin aurinko… Kadulla, ovat ihmiset sairaita. Usko pois! kaikki ihmiset hoipertelevat…
Ja kun se huvitti isoa Clémencea, että hän oli nähnyt koko kadun humalassa, niin häntä itseäänkin rupesi naurattamaan niin, että hän oli siihen paikkaan pakahtua.