— Ho, ho, ho! ne juupelin juopot! ne, ne vasta ovat hullunkurisia!…
Mutta se ei ole heidän syynsä, aurinkohan se…
Kaikki nauroivat, rouva Putois'kin, joka ei pitänyt juomareista. Kierosilmä Augustine katkatti kuin kana, suu auki, menehtymäisillään. Gervaise epäili kumminkin, että Coupeau ei ollut tullut suoraan kotiin, vaan viipynyt tunnin verran Lorilleux'läisten luona, joilta hän aina sai huonoja neuvoja. Mutta kun Coupeau vannoi, ettei hän ollut siellä käynytkään, niin Gervaisekin nauroi vuorostaan, antoi hänelle kaikki anteeksi eikä moittinut häntä edes siitäkään, että taas oli mennyt työpäivä hukkaan.
— Voi mitä hullutuksia hän puhuu, sanoi hän. Kuinka sitä nyt saattaa tuommoista roskaa puhua!
Sitten hän lisäsi äidillisesti.
— Mene nyt nukkumaan, menethän? Näethän sinä, että meillä on työtä; sinä häiritset meitä… Niitähän oli kolmekymmentäkaksi nenäliinaa, rouva Bijard? ja kaksi lisää tekee kolmekymmentäneljä…
Mutta Coupeauta ei nukuttunut. Hän jäi paikoilleen huojumaan kuin kellon heiluri, ilvehtien uhalla, ihan kuin häntä härnätäkseen. Gervaise, joka tahtoi päästä rouva Bijardista, kutsui Clémencea laskemaan vaatteita ja rupesi itse merkitsemään niitä kirjaan. Silloin tämä iso tyhjäntoimittaja laski suustaan jonkun ruokottoman voimasanan jokaisesta vaatekappaleesta; hän reposteli siinä levälleen pesettäjäin koko kurjuuden, heidän alkooviseikkailunsa, hänellä riitti kompasanoja kaikista reijistä ja tahroista, jotka kävivät läpi hänen käsiensä, Augustine oli olevinaan mitään ymmärtämättä, mutta kuunteli kumminkin korvat hörhössä turmeltuneen pikku tytön uteliaisuudella. Rouva Putois nyrpisti huulensa yhteen, hänestä oli sopimatonta puhua sellaisista asioista Coupeaun kuullen; miehillä ei ollut mitään tekemistä liinavaatteiden kanssa; eikä tämmöisiä selvityksiä toimitetakaan miesten nähden oikeissa ihmisissä. Gervaise puolestaan, joka toimessaan hoiti omaa tehtävätään, ei näyttänyt kuulevan. Kirjottaessaan hän tarkkaavin katsein seurasi jokaista vaatekappaletta tunteakseen ne; ja vaikka hän näki ne vain ohi mennen vilahdukselta, ei hän koskaan erehtynyt; jo hajusta tai väristä tiesi hän heti, kenen mikin kappale oli. Nuo ruokaliinat olivat Goujet'laisten; sen huomasi heti, niillä ei oltu pyyhitty patojen pohjia. Tuo tyynyn päällinen oli varmasti Bochelaisten. sen näki pomaadasta, jolla rouva Boche ryvetti kaikki liinavaatteensa. Ei tarvinnut pistää nokkaansa kovin lähelle noitakaan herra Madinier'n villapaitoja, tietääkseen että ne kuuluivat hänelle; sillä miehellä oli niin rasvainen pinta, että vaatteetkin siitä värjäytyivät. Ja hän tunsi yksityiskohtia myöten kunkin siisteyden, tiesi mitä naapuriston naisväellä oli alla päin, kun he silkissä kuhisten kulkivat kadun poikki; hän tiesi montako paria sukkia, montako nenäliinaa ja paitaa liattiin viikossa, mitenkä ihmiset kuluttivat rikki määrätyitä vaatekappaleita aina samasta paikasta. Ja kaikista oli hänellä kaskuja. Neiti Remanjoun paidat esimerkiksi antoivat aihetta loppumattomiin selityksiin; niistä kului ensin yläpuoli rikki; vanhan piian olkaluut mahtoivat olla hyvin terävät; eikä ne olleet koskaan likaisia, vaikka hän niitä olisi pitänyt kaksikin viikkoa, mikä osotti, että sillä iällä ihminen on tavallaan kuin puupökkelö, josta ei suurin surminkaan saa herutetuksi pisaraakaan mitään mehua. Joka kerran kun puodissa pyykkiä lajiteltiin, riisuttiin siten alasti koko Goutte-d'Or'in kortteli.
— Tässä, tässä vasta ne herkut tulee! huusi Clémence avatessaan uutta kääröä.
Se kävi äkiksestään niin pahasti Gervaisen luonnolle, että hän inhoten peräytyi.
— Rouva Gaudronin käärö, sanoi hän. Minä en tahdo enää pestä hänen ryysyjään, minä keksin jonkin tekosyyn… Ei, minä en ole sen rantumpi kuin joku toinenkaan, olen minä eläessäni kosketellut hyvinkin saastaisia vaatteita; mutta tätä minä totisesti en jaksa sietää. Se panisi minut oksentamaan kaikki sisälmykseni… Mitä kummaahan se naikkonen tekee, kun se saa vaatteensa tuommoiseen siivoon.
Ja hän pyysi Clémencea pitämään kiirettä. Mutta tämä vain jatkoi huomautuksiaan, työnsi sormensa reikiin ja heilutteli vaatteita kuin riemujuhlaa viettävän lian voittolippuja. Sillä välin vaatekasat nousivat yhä korkeammalle Gervaisen ympärillä. Istuen paikoillaan jakkaran reunalla hän nyt jo vallan hävisi paitojen ja alushameiden väliin; hänellä oli edessään lakanat, housut, pöytäliinat, kokonaiset likaröykkiöt; ja siinä, keskellä tätä kasvavaa tunkiota hän istui, käsivarret ja kaula paljaana, pienet vaaleat hiussuortuvat kiinni ohimoissa, vieläkin punakampana, entistään veltompana. Hän sai takaisin tarkan ja huolellisen emännän rauhallisen hymynsä, unohti rouva Gaudronin vaatteet eikä tuntenut enää niiden hajuakaan penkoessaan toisella kädellään jokaista vaatekasaa nähdäkseen, ettei vaan ollut tapahtunut erehdystä. Kierosilmä Augustine, jota huvitti heittää lapiollisia hiiliä silitysuuniin, oli ahtanut sen niin täyteen, että sen rautalevyt hehkuivat punaisina. Aurinko paahtoi katuseinää, koko puoti oli yhtenä lieskana. Silloin Coupeaulle, jota suuri kuumuus humallutti yhä enemmän, tuli äkillinen hellyyden puuska. Hän lähestyi Gervaiseä, sylet levällään, hyvin liikutettuna.