— Ei tätä enää jaksa sietää, ihanhan täällä paistuu, sanoi Gervaise pyyhkien kasvojaan, ennenkuin uudestaan ryhtyi käsiksi rouva Bochen myssyyn.
Ja kaikki sanoivat, että Augustine sietäisi korvilleen, kun huomattiin, että silitysuuni oli tulipunainen. Vieläpä raudatkin punottivat. Piruko sitä tyttöä riivasi! Ei voinut kääntyä selin, ilman että hän teki jotakin koiruutta. Nyt täytyi odottaa neljännestunti, ennenkuin rautoja voitiin käyttää. Gervaise ripotteli kaksi lapiollista tuhkaa palaville hiilille. Sen lisäksi hän keksi sen keinon, että ripusti pari lakanaa katonrajassa oleville vaskilangoille ikkunaverhojen tavoin torjumaan auringon säteitä. Siten tuli puodissa vallan hyvästi toimeen. Oli siellä vielä sittenkin hyvänlainen lämmin, mutta olisi luullut olevansa jossakin alkoovissa, jossa päivä kajastaa valkoisena, ihan kuin kotonaan, erillään koko maailmasta, vaikka kuuli ihmisten kiireiset askeleet katukäytävältä lakanoiden takaa; ja nyt sai vapaasti asettaa olonsa niin mukavasti kuin tahtoi. Clémence riisui nuttunsa. Kun Coupeau yhä vieläkin kieltäytyi menemästä levolle, niin hänen annettiin jäädä, mutta hänen täytyi luvata pysyä siivolla nurkassa, sillä nyt ei joudettu nukkumaan työn ääreen.
— Minnekähän se tuo syöpäläinen on hävittänyt sen pienen pyöreäpäisen raudan? ärähti Gervaise, tarkottaen Augustinea.
Pieni rauta oli aina kateissa, ja milloin se löydettiin mistäkin kummallisesta paikasta, jonne oppilaan sanottiin kätkeneen sen häjyyksissään. Gervaise lopetti vihdoin rouva Bochen myssyn. Hän oli oikonut sen pitsit vetämällä ne suoriksi käsissään, ja sitten kepeästi raudalla silittäen, kääntänyt ne pystyyn. Se oli myssy, jonka koristeina oli vuorotellen kapeita pitsi- ja reikäompelusnauhoja. Niinpä Gervaise olikin hyvin toimessaan, ääneti, huolellisesti silittäessään sen rimpsuja ja niiden välipaikkoja pienellä munanmuotoisella raudalla, joka ohuella karalla oli kiinnitetty puuvarteen.
Silloin hiljaisuus vallitsi huoneessa. Ei kuulunut kotvalle aikaa muuta kuin rautojen iskut pöytää vasten, silitysaluksen tukahuttamina. Kahden puolen leveää nelisnurkkaista pöytää seisoivat emäntä, hänen molemmat apulaisensa ja oppilaansa, kukin työnsä yli kumartuneena hartiavoimalla yhtä mittaa lykkien rautaansa edestakaisin. Jokaisella oli oikealla puolellaan aluksena liian kuumien rautojen polttama litteä tiili. Keskellä pöytää oli syvä lautanen täynnä vettä ja sen reunalla märkä riepu ja pieni harja. Pullossa, jossa ennen oli ollut viinassa säilytettyjä kirsikoita, näivettyi kimppu suuria liljoja, joka siinä loisti kuin palanen kuninkaallista puutarhaa leveine lumivalkoisine kukkaterttuineen. Rouva Putois oli käynyt vaatekorin kimppuun, johon Gervaise oli pannut ruokaliinoja, housuja, röijyjä ja kalvosimia. Augustine silitteli vitkalleen sukkiaan ja pyyheliinojaan, nokka pystyssä katsellen isoa kärpästä, joka suristen lenteli katon rajassa. Pitkällä Clémencella oli aamusta lukien kolmaskymmenesviides miehen paita menossa.
— Aina vain viiniä, ei koskaan paloviinaa! sanoi yht'äkkiä levyseppä, joka katsoi tarpeelliseksi tämmöisen selityksen antamisen. Paloviina tekee minulle pahaa, sitä en huoli!
Clémence otti silitysuunilta vaatteella päällystetyllä nahkalapulla raudan ja vei sen liki poskeaan koettaakseen, oliko se tarpeeksi kuuma. Hän hankasi sitä tiileen, pyyhki sen liinatilkulla, joka riippui hänen vyötäisiltään, ja kävi käsiksi kolmanteenkymmenenteen viidenteen paitaansa selittäen ensin sen selkämyksen ja molemmat hihat.
— Mitä joutavia, herra Coupeau, sanoi hän hetkisen perästä, pikkuinen ryyppy ei ole pahemmaksi. Minulle se antaa vauhtia… Sitä paitsi, mitä pikemmin kepertyy, sen hauskempaahan se vain on. Ehei, minä en turhia luulottele itselleni, minä tiedän, että minun luuni eivät jouda vanhenemaan.
— Te olette sietämätön, kun aina vain haudotte hautajaisia mielessänne! keskeytti rouva Putois, joka ei pitänyt surullisista puheaineista.
Coupeau nousi ylös suuttuneena, luullen että hänen sittenkin epäiltiin juoneen viinaa. Hän vannoi omansa ja vaimonsa ja lapsensa pään kautta, ettei hänellä ollut tippaakaan paloviinaa ruumiissaan. Ja hän tuli ihan Clémencen eteen ja puhalsi vasten hänen naamaansa, jotta tämä saisi haistaa hänen henkeänsä. Kun hän siinä painoi nenänsä liki silittäjättären paljaita olkapäitä, niin häntä alkoi naurattaa. Hän tahtoi nähdä enemmän. Clémence oli saanut valmiiksi paidan selkämyksen ja oli par'aikaa silittämässä hihansuita ja kaulusta. Mutta kun Coupeau yhä painautui häntä vastaan, niin hän teki poimun väärään paikkaan; ja hänen täytyi ottaa harja syvän lautasen reunalta liottaakseen kovoketta.