— Rouva hoi! sanoi hän, estäkää häntä toki noin lähentelemästä minua!

— Jätä hänet rauhaan äläkä ole tuhma, virkkoi Gervaise tyynesti.
Meillä on kiire, kuuletkos?

No, mikä sitten, jos heillä oli kiire? Eihän se hänen syynsä ollut. Hän ei tehnyt mitään pahaa. Eikö muka enää ollut sallittua katsella sitä kaunista, mitä luoja kerran on luonut? Oli se yhtä kaikki peijakkaan pulska tuo Clémence pakana! Hän voisi rahan edestä näyttää itseään ja antaa koetella, kukaan ei katuisi rahaansa. Silittäjätär siitä lauhtui, alkoi nauraa näille humalaisen raaoille kohteliaisuuksille, ja vastasi hänelle samalla mitalla. Coupeau kiusotteli häntä miesten paidoilla. Hänellä oli siis aina tekemistä miesten paidoissa. Kuinkas muuten? niissähän hän elikin. Voi, turkanen! hän tunsi ne perin pohjin, tiesi miten ne olivat tehdyt. Niitä oli kulkenut sadoittain hänen kättensä läpi. Kaikilla lähiseudun miehillä, sekä vaaleilla että tummilla, oli päällään hänen työnsä tuloksia. Clémence jatkoi kumminkin työtään nauraen niin että hartiat tutisivat, hän teki viisi sileätä poimua paidan selkämykseen, etupuolen helmaan samaten.

Clémencen siitä lasketellessa sukkeluuksia kierosilmä Augustine purskahti yht'äkkiä nauramaan. Häntä toruttiin. Kaikki räkänokat ne tässä nauroivatkin sanoille, joita heidän ei ollut lupa ymmärtää! Clémence ojensi hänelle rautansa; oppilas lopetti raudat pyyheliinoihinsa ja sukkiinsa, kun ne eivät enää olleet tarpeeksi kuumat kovotettavia vaatteita varten. Mutta hän otti tällä kertaa raudan niin taitamattomasti käteensä, että poltti pitkän viirun ranteeseensa. Hän alkoi itkeä nyyhkyttää ja syytti Clémencea, että tämä oli tahallaan polttanut häntä. Silittäjätär, joka oli käynyt ottamassa hyvin kuuman raudan paidan rintaa varten, lohdutti häntä uhkaamalla silittää häneltä molemmat korvat, jos hän ei herennyt ulisemasta. Sillä välin hän oli pannut villavaatepalasen rintamuksen alle ja työnteli verkalleen rautaa, että tärkkelys ennätti koveta ja kuivaa. Paidan etumus kävi jäykäksi ja kiiltäväksi kuin kiiltopahvi.

— Kas sitä matoa! sanoi Coupeau, joka tepasteli hänen takanaan juopuneen itsepäisyydellä.

Hän kurottautui katsomaan nauraa kitkattaen kuin huonosti rasvattu kela. Clémence painoi rautaa voimansa takaa pöytää vastaan, kyynäspäät levällään ja koholla, pää kumarassa! ja hänen paljas ihonsa aaltoili joka paikasta, hänen hartiansa kohoilivat, sitä mukaa kuin lihakset verkalleen jännittyivät ja höltyivät ohuen nahan alla; hänen hiestä kostea rintansa paisuili avokaulaisen paidan punertavassa hämärässä. Silloin Coupeau ojensi kätensä, hän tahtoi koetella.

— Rouva, rouva! huusi Clémence, käskekää hänen pysyä alallaan toki vihdoinkin!… Minä lähden tieheni, jos tätä jatkuu. Minä en tahdo olla kenenkään häväistävänä.

Gervaise oli juuri asettanut rouva Bochen myssyn vaatteella verhotun sienen päälle ja poimutteli sen pitsejä hyvin huolellisesti pienillä raudoilla. Hän nosti silmänsä parhaiksi nähdäkseen miten levyseppä vielä kädet ojona kopeloi Clémencen paidan sisusta.

— Totisesti, Coupeau, sinä et ole tolkussasi, sanoi hän ikävystyneen näköisenä, ikäänkuin hän olisi torunut jotakin lasta, joka ensin nuolee voin leivältään. Tule pois makaamaan!

— Niin, menkää makaamaan, herra Coupeau, se on parasta, selitti rouva
Putois.