— Kyllä kai! sopersi hän herkeämättä ilvehtimästä, olettepa te koko hölmöjä!… Vai ei muka enää saisi leikkiä laskea? Naiset minä kyllä tunnen, en ole heiltä vielä koskaan mitään rikkonut. Saa kai nyt naista hiukan nipistää, kunhan ei mene sen pitemmälle; sillähän vain kunnioittaa hänen sukupuoltaan… Ja sitäpaitsi, kun kerran kuka levittelee tavaransa näytteille, niin kaippa hän sen tekee siinä mielessä, että siitä saa ottaa, mitä kukin haluaa? Mitäs varten se tuo pitkä tyttö näyttää kaikki, mitä hänellä on. Ei, se ei ole siivoa peliä…
Ja kääntyen Clémencen puoleen hän sanoi:
— Kuuleppas, muruseni, äläpä ensinkään nyrpistä nokkaasi… Vai jos sinä sentähden muka, että täällä on ihmisiä, niin…
Mutta hän ei saanut jatketuksi. Gervaise otti häntä toisella kädellään niskasta kiinni, ei kuitenkaan kovin rajusti, ja painoi toisen käden hänen suulleen. Coupeau rimpuili vastaan, tosin vain leikillään, hänen työntäessään häntä puodin perälle kamaria kohti. Suunsa hän saikin avatuksi ja sanoi, että kyllä hän meni nukkumaan, mutta että sen pitkän tytön piti tulla lämmittämään hänen varpaitaan. Sitten kuultiin Gervaisen riisuvan häneltä kengät. Hän riisui häneltä vaatteetkin hienostaan toruskellen häntä äidillisesti. Kun hän veti housuja hänen jalastaan, niin Coupeau purskahti nauruun ja heittäytyi hervottomasti seljälleen keskelle sänkyä; hän potkia sätkytti sanoen, että Gervaise häntä kutkutti. Viimein tämä hänet peitti huolellisesti kuin lapsen. Eikös hänen nyt ollut hyvä olla? Mutta Coupeau ei vastannut, vaan huusi Clémencelle:
— Heipä hei! muruseni, täällä minä olen ja odotan sinua.
Juuri kun Gervaise tuli takaisin puotiin, sai kierosilmä Augustine korvapuustin Clémencelta. Syynä oli nokinen rauta, jonka rouva Putois oli ottanut silitysuunilta; mitään aavistamatta hän oli sillä noennut kokonaisen yönutun; ja kun Clémence, puolustautuakseen siitä, ettei ollut puhdistanut rautaansa, syytti Augustineä ja vannoi pyhästi, että se ei ollut hänen rautansa, vaikka sen pohjassa oli kerros palanutta tärkkiä, niin oppilas oli sylkäissyt hänen hameelleen ihan peittelemättä edestä päin, vimmastuneena moisesta vääryydestä. Siitä navakka korvapuusti. Kierosilmä pidätti kyyneleensä, raaputti noen pois raudasta, siveli sitä sitten kynttilän pätkällä ja pyyhki puhtaaksi; mutta joka kerran kun hänen oli mentävä Clémencen taatse, hän varasi sylkeä suuhunsa ja sylkäsi, nauraen salavihkaa, kun se valui pitkin hametta.
Gervaise ryhtyi taas poimuttamaan myssyn pitsejä. Ja äkillisessä hiljaisuudessa, joka syntyi, erotti peräkamarista Coupeaun käheän äänen. Hän oli yhä vielä hyvällä tuulella, nauroi itsekseen, lasketellen katkonaisia lauseita.
— Semmoinen hupakko se minun eukkoni!… Paneppas näet minut makaamaan!… Tämä on, hitto vie, liian hupsua, keskellä päivää, kun ei edes nukuta!
Mutta vähän ajan perästä hän jo kuorsasi. Silloin Gervaiselta pääsi helpotuksen huokaus, hän oli hyvillään, kun tiesi hänen vihdoinkin olevan levossa, hautomassa humalaansa parin hyvän patjan päällä. Ja keskellä hiljaisuutta hän puhui verkalleen kääntämättä silmiään pienestä poimutusraudasta, jota hän käänteli vikkelästi.
— Minkäs sille mahtaa? hän ei ole järjessään, eihän häneen voi suuttua. Jos minä häntä puukkiloisin, niin siitä ei olisi mitään hyötyä. Minusta on parempi myöntyä hänen puheisiinsa ja panna hänet makaamaan; silloin hänestä ainakin heti pääsee rauhaan… Sitä paitsi hän ei ole häjy, hän kyllä rakastaa minua. Näittehän te äsken, hän olisi antanut hakata itsensä palasiksi saadakseen suudella minua. Onhan se vielä sangen hyvä niinkin; sillä paljonhan niitä on semmoisiakin, jotka juotuaan menevät tyttöpaikkoihin… Hän tulee suoraa tietä kotiin. Hän tosin laskee leikkiä apulaisteni kanssa, mutta se ei mene sen pitemmälle. Ymmärrättehän te Clémence, ettei häneen kannata loukkaantua. Tietäähän sen, humalaisen miehen; sellainen voisi vaikka tappaa isänsä ja äitinsä, eikä sitä edes muistaisi… Minä annan hänelle mielelläni anteeksi. Hän on, jumala paratkoon, yhdellainen kuin muutkin!