— Mutta sehän on minun puukenkäni! Kyllä minä niille lurjuksille!
Hän jakeli korvatillikoita, läimäytti Nanata molemmille poskille, potkasi Paulinea; mokomakin tolvana, joka antoi ottaa äitinsä puukengän! Gervaise oli juuri täyttämässä ämpäriä vesijohdosta. Kun hän huomasi Nanan, nenä verissä ja itkusta menehtymäisillään, niin hän oli vähällä lentää portinvartijan muijan tukkaan käsiksi. Eihän nyt lasta saanut lyödä kuin vierasta sikaa. Jopa piti olla sydämetön, maailman lopun ihminen. Tietysti rouva Boche vastasi. Kellä kerran oli mokoma tytön hetale, niin piti hänet edes lukon takana. Viimein Boche itsekin ilmestyi huoneensa kynnykselle ja käski vaimoaan tulemaan sisälle ja olemaan ryhtymättä niin pitkiin selityksiin roskaväen kanssa. Siitä hetkestä lähtien heidän välinsä olivat kokonaan rikkoutuneet.
Totta puhuen eivät Bochelaisten ja Coupeaulaisten välit olleet enää kokonaiseen kuukauteen olleet lainkaan hyvät. Gervaise, joka oli hyvin antelias luonnostaan, toi heille tuon tuostakin viinipulloja, lihalientä, appelsiineja ja leivoksia. Eräänä iltana hän oli tuonut porttikamariin vadin pohjalle tähteeksi jäänyttä salaattia punajuurikkaan kanssa, sillä hän tiesi, että rouva Boche oli hyvin perso salaatille. Mutta seuraavana päivänä hän aivan kalpeni kuullessaan neiti Remanjoun kertovan, miten rouva Boche oli ihmisten nähden heittänyt ulos salaatin ja muka inhoten selittänyt, että hänen, Jumalan kiitos! ei vielä tarvinnut elättää itseään ruuan tähteillä, joita toiset ovat sorkkineet. Ja siitä hetkestä lopetti Gervaise kerrassaan kaikkien lahjojen antamisen: ei enää viinipulloja, ei lihalientä, ei appelsiineja, ei leivosten palasia, ei yhtään mitään. Kyllä nyt Bochelaiset saivat pitkän nenän! Se tuntui heistä ihan siltä kuin Coupeaulaiset olisivat heiltä varastaneet. Gervaise ymmärsi erehdyksensä: sillä olihan se selvä, jos hän ei olisi ollut niin hupsu ja tyrkyttänyt heille niin paljoa, niin hekään eivät olisi tottuneet pahoille tavoille, vaan olisivat pysyneet ihmisiksi. Nyt portinvartijan akka panetteli häntä, minkä kerkesi. Kun lokakuun hyyry oli maksettava, hän lateli juoruja loppumattomiin talonisännälle, herra Marescot'lle, siitä syystä että silittäjättäreltä, joka muka herkutellakseen, söi kaikki kimpsunsa ja kampsunsa, oli hyyryn maksu myöhästynyt yhden päivän; ja herra Marescot, joka ei hänkään ollut juuri erittäin kohtelias, tuli puotiin hattu päässä vaatimaan rahaansa, joka hänelle muuten työnnettiin kouraan heti paikalla. Bochelaiset olivat tietysti liitossa Lorilleux'läisten kanssa. Heidän kanssansa sitä nyt porttikamarissa ryypeksittiin ja hellyttiin sovintomaljoja maistellessa. Koskaan ei toki olisi suututtukaan ilman tuota Nilkuttajaa, joka olisi saanut vuoretkin yllytetyksi tappeluun. Kyllä hänet Bochelaisetkin nyt tunsivat, he ymmärsivät, miten paljon Lorilleux'läisillä oli kärsimistä. Ja kun hän kulki ohitse porttikäytävässä, niin kaikki tahallaan rähähtivät nauramaan.
Gervaise nousi kumminkin eräänä päivänä Lorilleux'läisten luo. Hän tahtoi puhua muori Coupeausta, joka silloin oli kuudenkymmenenseitsemän vanha. Mummo paran silmät olivat kokonaan pilalla. Eikä hänen jaloistaankaan ollut enää mihinkään. Hänen oli täytynyt pakostakin luopua omintakeisesta taloudenpidosta, ja häntä uhkasi nälkäkuolema, ellei häntä autettu. Gervaisestä oli häpeällistä, että niin vanha ihminen, jolla oli kolme lasta, siten joutui taivaan ja maan hylkäämäksi. Ja kun Coupeau ei suostunut puhumaan Lorilleux'läisille, vaan sanoi Gervaiselle, että menköön itse, niin tämä lähti sinne suuttumuksen puuskan valtaamana, josta hänen sydämensä oli pakahtua.
Tultuaan ylös hän koputtamatta syöksähti sisälle kuin tuulispää. Ei mitään ollut muuttunut siitä illasta, jolloin Lorilleux'läiset ensi kerran olivat ottaneet hänet niin kylmäkiskoisesti vastaan. Sama repaleinen, virttynyt vaate erotti kamarin työhuoneesta; koko asunto, kuin pyssyn piippu, näytti kuin ankeriasta varten rakennetulta. Perällä Lorilleux, työpöytänsä yli kumartuneena, nipisti yksitellen kiinni renkaita ketjun pätkään, ja rouva Lorilleux veti kultalankaa reikäraudan läpi seisten hyllyn luona. Pikkuinen ahjo kiilui kirkkaassa päivänvalossa vaaleanpunaisena.
— Niin, minä se olen! sanoi Gervaise. Se kai hämmästyttää teitä, koska me olemme verivihollisia? Mutta olkaa huoleti, en minä tule itseni enkä teidänkään vuoksi. Tulen muori Coupeaun puolesta. Niin, tulen tietämään, jätämmekö hänet odottamaan armoleipää muilta.
— Niitä maita! Sepä vasta on kyytiä! ärähti rouva Lorilleux. Jo pitää olla sisua!
Ja hän kääntyi selin ja alkoi taas vetää kultalankaansa, ikäänkuin ei olisi tiennyt mitään kälynsä läsnäolosta. Mutta Lorilleux oli nostanut kelmeät kasvonsa huutaen:
— Mitä te sanotte?
Mutta koska hän oli kuullut vallan hyvin, jatkoi hän: