— Taasko se akka on käynyt juoruamassa? Sitä on hyvä, sitä muori Coupeauta, ruikuttaa surkeuttaan joka paikassa!… Kumminkin hän toissa päivänä sai ruokaa meillä. Teemmehän me, minkä voimme. Me emme ole kultakenttien omistajia… Mutta jos hän käy toisten luona kielimässä meistä, niin pysyköönkin siellä, sillä me emme huoli vakoojia luoksemme.
Hän ryhtyi taas jatkamaan ketjuaan, käänsi selkänsä Gervaiselle hänkin, lisäten väkinäisesti:
— Jos kaikki muut antavat sata souta kuussa, niin mekin annamme saman verran.
Gervaise oli kokonaan rauhottunut Lorilleux'läisten ynseän käytöksen jäähdyttämänä. Hän ei ollut koskaan jalallaan astunut heidän huoneeseensa tuntematta vastenmielistä tunnetta. Katsoen maahan, puuristikon rakoihin, jonne kultahituset karisivat, hän selitti asiaansa aivan tyynesti. Muori Coupeaulla oli kolme lasta; jos jokainen antoi sata souta, niin se ei tehnyt kuin viisitoista francia, eikä se totisesti riittänyt, sillä ei voinut elää; piti vähintäänkin antaa kolme sen vertaa. Mutta Lorilleux pani vastaan. Mistäpä hän varasti viisitoista francia kuussa? Ihmiset olivat hulluja, häntä luultiin rikkaaksi siitä syystä, että hänellä oli kultaa kotonaan. Sitten hän alkoi sättiä muori Coupeauta: hän ei tyytynyt olemaan ilman kahvia aamusella, otti ryypyn, piti sellaisia vaatimuksia, ikäänkuin olisi ollut hyvinkin rikas. Hitto vieköön! Kaikkihan tietysti halusivat elää mukavasti; mutta minkäpäs sille teki? Kun ei ollut osannut mitään säästää vanhan päivän varalle, niin täytyi kiristää nälkäremmiä. Muuten muori Coupeau ei ollut vielä niin vanha, ettei olisi kyennyt työhön; hän näki vielä sangen hyvin, kun oli valittava joku hyvä palanen vadin pohjalta; hän oli, sanalla sanoen, vanha herkuttelija, joka ei muuta ajatellut kuin omaa nautintoaan. Vaikka hänen, Lorilleux'n, olisi kannattanutkin, hän olisi katsonut tekevänsä väärin, jos olisi ketään laiskuudessa elättänyt.
Gervaise tahtoi kumminkin pysyttää sopua ja puheli rauhallisesti näistä huonoista verukkeista. Hän koetti saada Lorilleux'läisiä heltymään. Mutta mies ei lopulta vastannut hänelle enää mitään. Vaimo oli nyt ahjon edessä puhdistamassa ketjun pätkää pienessä, pitkävartisessa kuparikastrullissa, joka oli täynnä miedonnettua sievettä. Hän seisoi tahallaan kaiken aikaa selin, ikäänkuin olisi ollut sadan peninkulman päässä. Ja Gervaise puhui vielä, vaikka hän näki heidän itsepintaisesti painautuvan työhönsä, keskellä työpajan mustaa pölyä, ruumis vääristyneenä, vaatteet paikattuina ja tahraisina, ja itsekin konemaisen työnsä paaduttamina ja tylsistyttäminä kuin vanhat työkalut. Silloin hänen luontonsa taas yht'äkkiä nousi, ja hän purki heille vihansa huutaen:
— Olkoon menneeksi, niin se on minustakin parempi, pitäkää rahanne!… Minä otan muori Coupeaun, kuuletteko! Minä otin korjuuseen kissan eräänä iltana, voinhan minä korjata teidän äitinnekin. Eikä häneltä tule puuttumaan mitään, ja hän on saapa kahvinsa ja ryyppynsä!… Herra Jumala! sellaista saastaista perhettä!
Rouva Lorilleux pyörähti ympäri siinä paikassa. Hän ravisti kastrullia, ikäänkuin olisi aikonut heittää sieveden kälynsä silmille. Hän purmensi:
— Korjatkaa luunne, taikka teille käy huonosti!… Älkääkä luulkokaan saavanne sataa souta, sillä minä en anna rahtuakaan! en, en rahtuakaan!… Kyllä kai! vai sata souta! Äiti olisi teidän piikananne ja te pitäisitte herraspäiviä minun rahoillani! Jos hän tulee teille, niin sanokaa hänelle, että vaikka nälkään nääntyköön, niin minä en lähetä hänelle vesilasiakaan… Ka, joutuun! ulos täältä!
— Mikä hirveä nainen! sanoi Gervaise paiskaten oven kiinni.
Seuraavana päivänä hän otti muori Coupeaun luokseen. Hän pani hänen sänkynsä isompaan kamariin, jossa Nana makasi, ja johon valo tuli pyöreästä luukusta liki katon rajaa. Muutto ei vienyt paljoa aikaa, sillä muori Coupeaulla ei ollut muita huonekaluja kuin tämä sänky, vanha pähkinäpuinen kaappi, joka asetettiin samaan huoneeseen likaisten vaatteiden kanssa, yksi pöytä ja kaksi tuolia; pöytä myötiin ja tuoleihin panetettiin uudet olki-istuimet. Jo muuttopäivän iltana vanha mummo lakaisi lattiaa, pesi astiat ja koki parhaansa mukaan olla hyödyksi, tyytyväisenä siitä, että oli päässyt huolistaan. Lorilleux'läiset olivat raivoissaan; ja lisäharmiksi tuli vielä se, että rouva Lerat oli sopinut Coupeaulaisten kanssa. Eräänä päivänä olivat sisarukset, kukantekijä ja ketjuntekijä, joutuneet riitaan Gervaisen tähden; edellinen oli rohjennut häväksyä tämän käytöksen heidän äitiään kohtaan; sitten hän oli kiusanteon halusta, nähdessään miten se toista suututti, mennyt niin pitkälle, että oli kehunut pesijättären silmiä ihanoiksi, niistä olisi muka saanut vaikka tulen syttymään; ja sen johdosta olivat molemmat lyöneet toisiaan korville ja vannoneet, etteivät sen erän perästä näkisi toisiaan. Nyt rouva Lerat vietti iltakaudet Gervaisen luona puodissa, jossa hän sisälliseksi nautinnokseen kuunteli pitkän Clémencen sikamaisuuksia.