Seppä tarkotti erästä isojen pulttinaulojen tilausta, joita piti takoa kahden miehen.

— Vaikka paikalla, jos niiksi tulee, sinä iso maitoparta! vastasi Jano, liikanimeltä Sammumaton. Imee vielä peukalotaan ja on kumminkin olevinaan mies. Oleppa miten iso tahansa, olen minä antanut selkään isommillekin.

— Olkoon menneeksi, heti paikalla. Joudu, niin saamme nähdä, kumpi meistä on etevämpi.

— Tässä ollaan, pahalainen!

He vaativat toisiaan kilpailuun, Gervaisen läsnäolon kannustamina. Goujet työnsi ahjoon edeltäpäin palottelemansa raudat ja kiinnitti yhteen alasimeen isoreikäisen naularaudan. Sälli oli ottanut seinän luota kaksi kahdenkymmenen naulan painoista moukaria, pajan sisarukset, joita työmiehet kutsuivat Liisaksi ja Kaisaksi. Ja hän kerskaili yhä, kertoi puolesta grossista nauloja, jotka hän oli takonut Dunkerquen majakkaa varten, oikeita korukaluja, niin hienosti tehtyjä, että ne olisi sopinut panna vaikka museoon. Ei, piru vie! hän ei pelännyt kilpailua; ennenkuin tapaisi hänen vertaisensa sällin, saisi hakea läpi kaikki pääkaupungin pajat. Olipa hauska nähdä, mitä tästä oli tuleva.

— Rouva saa arvostella, sanoi hän kääntyen nuoren vaimon puoleen.

— Riittää jo lörpötys! huusi Goujet. Zouzou, ponnistappa! Enemmän tulta poikaseni!

Mutta Jano, liikanimeltä Sammumaton kysyi vielä:

— Kaippa me siis taomme yhtenä?

— Eikös tyhjä! kumpikin erikseen, äijä paha!